Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2011/7/EU pantiin Suomessa kansallisesti täytäntöön 18.1.2013 säätämällä laki kaupallisten sopimusten maksuehdoista. Maksuehtolaiksi kutsuttu laki ja tarvittavat muutokset perintä- ja korkolakiin tulivat voimaan16.3.2013.
Lain tavoitteena oli kaupallisissa toimissa tapahtuvien maksuviivästysten torjuminen, jotta voidaan varmistaa sisämarkkinoiden moitteeton toiminta ja siten edistää myös yritysten kilpailukykyä.
Maksuehtolakia sovelletaan elinkeinonharjoittajan tai hankintayksikön suorittamiin maksuihin elinkeinonharjoittajalle vastikkeena tavarasta, palvelusta tai rakennusurakasta.
Hankintayksiköllä tarkoitetaan mm. valtion, kuntien ja kuntayhtymien viranomaisia.
Maksajan ollessa hankintayksikkö saa maksuaika olla enintään 30 päivää ja nimenomaisella sopimuksella, jos se on objektiivisesti perusteltua sopimuksen erityisluonteen tai –piirteiden johdosta, enintään 60 päivää.
Jos maksaja on elinkeinonharjoittaja, maksuaika saa ylittää 60 päivää vain, jos siitä on nimenomaisesti sovittu.
Käytännössä maksuajat ovat olleet usein 60 päivää tai enemmän vain vahvemman ilmoituksen perusteella. Näin esim. suurten vientiyritysten alihankkijat ovat ajautuneet jopa kassakriiseihin kohtuuttomien maksuaikojen johdosta. Jopa reippaasti pidempiäkin maksuaikoja on käytännössä alihankintasopimuksissa näkynyt.
Viime syksynä oikeusministeriö valmisteli ehdotusta kaupallisten sopimusten maksuehdoista annetun lain muuttamiseksi siten, että maksuaika ei saa ylittää 30 päivää ellei siitä ole nimenomaisesti sovittu. Esitys on nyt annettu eduskunnalle. Muutosta ovat vaatineet erityisesti yrittäjäjärjestöt.
Muutos mennee eduskunnassa suurempia kyselemättä läpi ja tulee voimaan todennäköisesti heti.
Enintään 30 päivän maksuajan noudattaminen on pakottavaa lainsäädäntöä, jolla pyritään turvaamaan pienyrittäjien rahoitusasemaa. Sopimusehto, joka poikkeaa maksuehtolain säännöksistä on tehoton.
Maksuaikaa, hyväksymis- ja tarkastusmenettelyn kestoa, viivästyskorkoa tai perintäkulujen korvaamista koskevan kohtuuttoman sopimusehdon sovitteluun sovelletaan oikeustoimilakia.
Asian voi saattaa myös markkinatuomioistuimen käsiteltäväksi.
Yrittäjäjärjestöjen muutosvaatimukset ja hallituksen esitys ovat luonnollisesti hyvä asia mutta nähtäväksi jää mitä käytännön sopimusmaailmassa tapahtuu. Yrittäjäjärjestöt ovat itsekin todenneet, että ei voi olettaa, että asia olisi tämän jälkeen kunnossa.
Varsin harvoin jos ollenkaan tulee esille tapauksia, joissa alihankkija hakisi oikeuksiaan tai parempaa asemaa eteen tuodun suuremman toimijan käyttämän vakiosopimuksen ehtojen johdosta. Asetelma on ollut ja on edelleen ota tai jätä -tilanne pienyrittäjän kannalta. Asia on kärjistynyt kokemukseni mukaan nimenomaan rakennusalan alihankintasopimuksissa ja niissäkin erityisesti kansainvälisluonteisissa sopimuksissa, joissa tilaaja helposti vetoaa olosuhteiden erilaisuuteen ja näistä johtuviin pitkiin tarkastus- ja maksuaikoihin ilman, että niihin olisi objektiivisesti nähtävissä asiallisia syitä. Hyvin usein olen havainnut vahvemman aseman väärinkäyttöä mm. ulkomaisten asiallistenkin rakennusalan alihankkijoiden kohtelussa.