Verotarkastuskin on uudistusten kourissa. Lokakuussa 2014 muutettiin verotarkastusmenettelyä siten, että enää ei anneta alustavaa verotarkastuskertomusta, johon verovelvollisella oli mahdollisuus avustajiensa kanssa antaa kootusti tarpeelliseksi katsomansa selvitys ennen lopullista tarkastuskertomusta ja ennen mahdollisen jälkiverotuksen toimittamista.
Verovelvollisella on mahdollisuus uudessa menettelyssä, joka siis johtaa suoraan lopulliseen tarkastuskertomukseen toimenpide-esityksineen, antaa tarkastuksen aikana selvityksiä ja tarpeellisia lisäselvityksiä asiaan vaikuttavista seikoista. Verovelvollista kuullaan kyllä verotarkastuskertomuksen jälkeen ja asiasta annetaan erillinen lausunto, joka toimitetaan verovelvolliselle tiedoksi. Verotarkastuskertomus ei kuitenkaan enää muutu tämän menettelyn seurauksena. Olen toisaalla kritisoinut menettelyä verovelvollisen oikeusturvan heikentymisenä.
Kokemukseni mukaan aika harvassa on sellainen verovelvollinen, joka verotarkastuksen aikana osaa, kykenee tai ymmärtää puuttua tarkastuksen aikana esiin tulleisiin oleellisiin seikkoihin, jotka hänen kannaltaan vaatisivat selvitystä. Vanhassa järjestelmässä ei ollut lainkaan epätavallista, että alustavaan annetut todisteelliset selvitykset muuttivat asian luonnetta oleellisesti ja estivät tarpeettomat myöhemmät valitukset. Uudessa järjestelmässä näin ei tehdä ja jos jotain oleellista seikkaa erikseen ei kysytä, menee verotarkastuksen saama käsitys sellaisenaan suoraan seuraavaan vaiheeseen eli jälkiverotuksen toimittamiseen. On varsin luultavaa, että edellä mainittu tiedoksiannettava lausunto ei tilannetta muuta syystä, että on niin helppo jo päättyneen tarkastustyön jälkeen todeta, että ”verovelvollinen ei ole esittänyt mitään uutta asiaan vaikuttavaa”.
Verovelvollinen pääsee tosiasiallisesti reagoimaan jälkiverotuksen perusteeseen vasta oikaisuvaatimuksella oikaisulautakunnalle ja edelleen valituksella hallinto-oikeudelle. Verotarkastuksen piiriin kuuluvia asioita on siten selkeästi siirretty pois kenttätyöstä valitusasteille. Nopeudelle ja kustannussäästöille asetettuja tavoitteita ei siten ehkä saavuteta.
Oikeusturvan kannalta muutos on arveluttava. Joka tapauksessa oikeusturvan osittainenkin turvaaminen edellyttää, että verovelvollinen osaa ja pystyy käyttämään vero- ja kirjanpitoasiantuntijaansa verotarkastuksessa sen alusta lähtien eikä vasta laatimassa oikaisupyyntöjä ja verovalituksia.
Toinen uusi ilmiö on reaaliaikainen ja ohjaava verotarkastus, joka koskee vain kuluvaa kautta, jolloin verotusta ei vielä ole toimitettu. Kyse voi olla täsmätarkastuksesta vain joihinkin seikkoihin.
Esiin lienee tullut tapauksia, joissa luvataan, että tarkastus ei johda jälkiverotukseen (kuten ei oikein voisikaan) ja että asiasta annetaan vain ohjeistus.
Mielenkiintoiseksi asia muuttuu siinä vaiheessa, jos verovelvollinen perustellusti katsoo, että ohjeistusta ei voi noudattaa eikä siten muuta asian käsittelytapaa. Jos ohjaava verotarkastus ei tämän johdosta laajene varsinaiseksi verotarkastukseksi eikä maksuunpanoa luvatusta syystä tehdä, ei synny verovelvollisen kannalta valituskelpoista päätöstä.
Asia jää sitten odottamaan säännönmukaisen verotuksen päättymistä ja jos asia on siellä huomioitu ohjauksen tavalla verovalmistelun tiedustelun jälkeen, syntyy valituskelpoinen päätös mutta ehkä pitkänkin ajan kuluessa ja sillä voi olla verovelvolliselle huomattavakin merkitys.