Suomesta pois muuttaneen eläkeläisen kannalta riskinä saattaa olla, että hänet katsotaan sekä Suomessa että muuttovaltiossa verovelvolliseksi samoista tuloista; mikäli muuttovaltiossa verovelvollisuus perustuu asumukseen, voi henkilö joutua maksamaan veroja samoista tuloista juridisen kaksinkertaisen verotuksen takia. Ensisijaisesti tällaisten ongelmien välttämiseksi valtiot ovat solmineet keskenään verosopimuksia, joissa valtiot sopivat keskinäisestä verotusoikeuden jakamisesta.
Verosopimusten verotusoikeuden jakamista koskeva perusidea näkyy siinä, että ne eivät ota kantaa kansalliseen verotusmenettelyyn vaan ainoastaan jakavat verotusoikeuden sopimusvaltioiden kesken. Verosopimuksilla ei ratkaista, miten verotus eri valtioissa konkreettisesti tapahtuu, vaan se perustuu kansalliseen verolainsäädäntöön. Verosopimukset voivat siten vain rajoittaa Suomen kansalliseen lainsäädäntöön perustuvaa verotusoikeutta, mutta ei luoda tai laajentaa sitä.
Verosopimukset pohjautuvat suurelta osin OECD:n malliverosopimukseen. OECD:n malliverosopimus ja sen kommentaari toimivatkin käytännössä apuvälineenä verosopimuksia tulkittaessa. OECD:n malliverosopimus tai sen kommentaari eivät kuitenkaan ole sitovia oikeuslähteitä vaan pelkästään suosituksia.
Verosopimusten asuinvaltio-käsitteen perusteella ratkaistaan se, soveltuuko verosopimus tietyn henkilön verotukseen ja kuinka verosopimus rajoittaa sopimusvaltioiden oikeutta verottaa hänen tuloja. Jotta verosopimus soveltuisi, tulee henkilön asuinvaltio aina ratkaista verosopimuksen asuinvaltio-käsitteen mukaisesti. Asuinvaltio-käsite ratkaisee myös sen, kummalle sopimusvaltiolle kuuluu asuinvaltionverotusoikeus ja kummalle lähdevaltion verotusoikeus.
Mikäli kaikki sopimusvaltiot katsoisivat, että Suomi on henkilön asuinvaltio, määräytyisi verosopimuksen mukainen asuinvaltio-käsite Suomen lainsäädännön mukaan; verotus perustuisi tällöin yleisen verovelvollisuusaseman perusteella. Mikäli sen sijaan mikään sopimusvaltio ei katsoisi henkilön asuvan omassa valtiossaan, ei verosopimus soveltuisi kyseiseen henkilöön.
Ongelmallinen tilanne syntyy, mikäli verosopimuksen kaksi tai useampi sopimusvaltio katsoo henkilön asuvan kyseisessä valtiossa. Tällaisessa tilanteessa verosopimuksen asuinvaltio-käsite saa itsenäisen merkityksen. Asuinvaltioiksi katsotaan lähtökohtaisesti se valtio, jossa verovelvollisella on käytettävänään vakituinen asunto. Mikäli verovelvollisella on vakituinen asunto molemmissa tai ei kummassakaan valtiossa, asuinvaltioksi katsotaan se valtio, jossa sijaitsee verovelvollisen elinetujen keskus. Mikäli asuinvaltiota ei voida tälläkään perusteella ratkaista, määräytyy asuinpaikka pysyvän oleskelun perusteella. Jos henkilö oleskelee pysyvästi kummassakin valtiossa yhtä paljon taikka ei kummassakaan valtiossa lainkaan, ratkeaa asuinpaikka henkilön kansalaisuuden perusteella. Viimesijaisena keinona tulee kysymykseen sopimusvaltioiden viranomaisten keskinäinen sopimusneuvottelu, jonka tarkoituksena on lopulta ratkaista verovelvollisen verosopimuksen mukainen asuinpaikka.
Tommi Lahdelma
OTM, luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja