Inhimillistä erehdystä seurasi tuntuva veronkorotus

Inhimillistä erehdystä seurasi tuntuva veronkorotus

Korkein hallinto-oikeus on juuri antanut mielenkiintoisen ratkaisun koskien veronkorotuksen määräämistä kirjanpitovelvollisen veroilmoituksessa olleen huolimattomuusvirheen johdosta.

Ratkaisussa 2016:15 oli kysymys siitä, että kirjanpitovelvollinen ei ollut ilmoittanut pääverolomakkeellaan yhden miljoonan euron suuruista konserniavustusta vaan oli jättänyt sen ainoastaan veroilmoituksen liitelomakkeelle 65 tehdyn ilmoituksen varaan. Kyseisellä liitelomakkeella ilmoitetaan eriteltyinä annetut ja saadut konserniavustukset.

Verovelvollista kuultiin kyseisen pääverolomakkeen puutteen osalta, jolloin sinänsä tuli osoitetuksi, että veronsaaja oli havainnut virheen. Kuulemisen jälkeen verovelvolliselle määrättiin 5 %:n veronkorotus, joka johti 50.000 euromääräiseen veronkorotukseen verotusmenettelylain 32 § 3 momentin nojalla.

Hallinto-oikeus alensi veronkorotuksen määrän 10.000 euroon ja korkein hallinto-oikeus pysytti ratkaisun sellaisenaan.

Verotusmenettelylain 32 § 2 momentissa todetaan, että jos verovelvollinen on antanut olennaisesti vaillinaisen tai virheellisen veroilmoituksen tai on antanut ne vasta todistettavasti lähetetyn kehotuksen jälkeen, voidaan määrätä enintään 800 euron suuruinen veronkorotus.

Kyseisen lainkohdan 3 momentissa todetaan, että jos verovelvollinen on tietensä tai törkeästä huolimattomuudesta antanut olennaisesti väärän veroilmoituksen, voidaan määrätä veronkorotukseksi enintään 30 %:ia lisätystä tulosta.

Esillä olleessa asiassa on ollut kyse siitä, miten ns. inhimillisestä erehdyksestä johtuva pääverolomakkeen virhe, kun asia kuitenkin ilmoitetaan oikein liitelomakkeella ja kun veronsaaja sen verotusta toimittaessaan huomaa, voidaan soveltaa verotusmenettelylain rankinta veronkorotuspykälää, joka johtaa tahallisuuden tai törkeän huolimattomuuden arviointiin. Asian käsittelyssä näyttää tulleen varsin selväksi inhimillisen erehdyksen olemassa olo. Lisäksi oli selvää, että virheestä huolimatta verotus tuli oikein toimitetuksi ja että veronsaaja oli myös huomannut virheen verotusta toimittaessaan. Sen sijaan verovelvollinen itse ei ollut ennen verotuksen toimittamista oikaissut havaitsemaansa tai havaitsematta jäänyttä virhettään.

Näissä olosuhteissa kyse oli siitä, oliko annettu veroilmoitus olennaisesti väärä ja johtuiko se tahallisuudesta tai törkeästä huolimattomuudesta vai olisiko sittenkin voinut olla kysymys lievemmästä olennaisesti vaillinaisesta tai virheellisestä veroilmoituksesta, jolloin sanktio olisi ollut vain 800 euroa. Korkeimman hallinto-oikeuden äänestysratkaisussa 3-2 enemmistö katsoi ensin, että ankarampaa veronkorotussäännöstä on tulkittava yritysverotusmenettelyn erityispiirteet huomioon ottaen. Tämä lienee tarkoittanut sitä, että jos virhe on euromääräisesti suuri, voitaisiin ankarampaa lainkohtaa soveltaa, vaikka virhe ei kuitenkaan johtuisi muusta kuin inhimillisestä erehdyksestä eli ei siis missään tapauksessa tahallisesta tai törkeän huolimattomasta toiminnasta.

Enemmistön toinenkin perustelu on ääripään kannanotto. Siinä puututtiin nimittäin veronkorotusjärjestelmän rakenteelliseen kokonaisuuteen ja tällä viittauksella tarkoitettiin, että 800 euron veronkorotus on yrityksille merkityksetön.

Viimeksi mainittu perustelu johtaa siihen, että uudella oikeuskäytännöllä, jota korkein hallinto-oikeus on nyt luonut, pyritään korjaamaan veronkorotussäännösten keskinäistä epätasapainoa. Näinhän ei asiassa pitäisi menetellä vaan lainsäädännön sisäisten jännitteiden korjaaminen kuuluu lainsäätäjälle.

Enemmistö perusteli kantaansa myös sillä, että veroviranomaisen tutkimisvelvollisuuden laajuus on verotusmenettelylain säätämisen jälkeen muuttunut. Periaatteellisella kannalla asian voi näinkin nähdä. Mitä kapeampi tutkimisvelvollisuus on ja mitä enemmän se tapahtuu koneellisesti, joudutaan korottamaan verovelvollisen antamien veroilmoituksien oikeellisuustasoa. Perustelua ei kuitenkaan ilman lainsäätäjän puuttumista voi pitää hyvänä ja loppuun saakka harkittuna. Verovelvollisen kannalta lienee lähdettävä siitä, että verotuksen teknillisessäkin toimittamisessa tapahtunut edistys tulee ottaa lainsäädännössä huomioon ilman, että lain kirjainta venytetään tulkinnalla äärirajoille saakka.

Saatu ratkaisu on kuitenkin merkityksellinen, koska se ennakkotapausratkaisuna saattaa johtaa merkittäviinkin veronkorotusta koskeviin aikaisemmasta käytännöstä poikkeaviin ratkaisuihin. Näin saattaa jatkossa tapahtua sellaisissakin tapauksissa, joissa ei voitaisi osoittaa verovelvollisen pyrkineen salaamaan veroilmoituksessa annettavia tietojaan inhimillisen erehdyksen tapauksissa, ainutkertaisen tapahtuman yhteydessä eikä toistuvasta virheellisten tietojen antamisesta. Tahallisuuden ja törkeän huolimattomuuden harkintaa ei tarvitsisi enää lainkaan tehdä.

Kaikki edellä oleva johtaa siihen, että verovelvollisella antaessaan veroilmoituksen on ns. ankara vastuu veroilmoituksen oikeellisuudesta. Tätä lainsäätäjä ei alun perin ole tarkoittanut.

Ratkaisu johtaa myös siihen, että verovelvollisen on syytä veroilmoituksen jättämisen jälkeenkin vielä tarkistaa antamansa ilmoitus huolellisesti ja tarvittaessa tehdä muutosilmoitukset ennen verotuksen toimittamista. Tällöin veronkorotusta ei oma-aloitteisen oikaisun johdosta määrätä.

Nähtäväksi jää, miten prejudikaattia tullaan esim. verotarkastuksissa soveltamaan. Verotarkastus lienee tyypillisesti tapaus, jossa tarkastusyksikön ja verovelvollisen välillä ei löydetä yhteisymmärrystä verotuskohteena olleen asian tulkinnanvaraisuudesta, toiminnan inhimillisestä virheestä, tahallisuudesta tai törkeästä huolimattomuudesta. Veronkorotus perustuu useimmiten kaavamaiseen toimintaan kuin tapauskohtaiseen harkintaan.
– Tapio Kinanen

    Saatat pitää myös