Kirjoittajalta admin

    Oikeudenkäymiskaareen on tulossa useita muutoksia. Muutokset astuvat voimaan 1.9.2019. Muutokset ovat yhteydessä käräoikeusuudistukseen ja summaarisia prosesseja koskeviin uudistuksiin ja sähköisen asioinnin lisäämiseen.

    Eräs tekninen muutos koskee oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 3 §:ää. Laissa ei ole aikaisemmin nimetty yksiselitteisesti, mitä tarkoitetaan summaarisella riita-asialla. Summaarisen riita-asian tai prosessin käsitettä on kuitenkin käytetty varsin yleisesti tuomioistuimissa ja viranomaisissa.

    Hallituksen esityksen mukaan 1.9.2019 voimaan tulevassa muutetussa pykälässä ” – – määriteltäisiin summaarinen riita-asia lisäämällä käsite suluissa pykälään. Lisäys olisi tekninen ja mahdollistaisi summaarisen riita-asian käsitteen käyttämistä jäljempänä oikeudenkäymiskaaressa ja tarvittaessa muussa lainsäädännössä.”

    Summaarinen riita-asia on tiivistetysti joko 1) tietyn määräistä maksuvaatimusta, 2) esineen tai olosuhteen palauttamista tai 3) häätöä koskeva asia. Jotta kyse on summaarisesta riita-asiasta, edellytetään lisäksi, ettei vastapuoli kantajan käsityksen mukaan vastusta vaatimuksia. Jos kantajan olettama asian riidattomuudesta pitää paikkansa, niin menettely päättyy usein yksipuoliseen tuomioon, jossa vastapuoli velvoitetaan kantajan vaatimuksen mukaisiin suorituksiin.

    Määritelmän lisääminen lakiin selkeyttää lakia ja helpottaa kansalaisten ja yritysten itsenäistä asiointia tuomioistuimissa. Muutos palvelee tavoitetta lisätä sähköisen asioinnin käyttöä ja yksityisten tosiasiallisia mahdollisuuksia laittaa yksinkertainen riita-asia vireille ilman oikeudellista avustajaa, sillä 1.9.2019 lukien kuka tahansa voi lukea summaarisen riita-asian määritelmän laista eikä määritelmän selittämiseksi tarvitse palkata juristia. Juristien ydinosaaminen ja suurin lisäarvo pääsevät oikeuksiinsa monimutkaisissa riidoissa.

    Kuva muokattu alkuperäisestä: CC0-lisenssi

    Oikeusturvaa koskevan Suomen perustuslain 21 §:n mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa sekä oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi. Puhutaan oikeudesta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, joka taataan myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa. Perus- ja ihmisoikeutena tunnustettuun oikeuteen oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin kuuluu vaatimus oikeuden tosiasiallisesta saatavuudesta. Yksityisellä on oltava käytettävissään tosiasiallisesti tehokkaat oikeussuojakeinot, joiden avulla vaatia lain hänelle kuuluvien oikeuksiensa toteuttamista.

    Perustuslain 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Vastuu oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja oikeuden tosiasiallisen saatavuuden toteuttamisesta kuuluu siis ensisijaisesti valtion ja sen viranomaisten vastuulle. Oikeusturvan toteuttaminen edellyttää aktiivisia toimia joka hallinnollisella portaalla. Eduskunnan on huolehdittava tuomioistuinten riittävästä resursoinnista ja turvattava oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin lainsäädännön tasolla. Tuomioistuinten ja viranomaisten hallinnollisilla käytännöillä on lopulta ratkaiseva merkitys oikeudenmukaisuuden toteutumisessa yksittäistapauksessa. Merkittävä vastuu perustuslain 21 ja 22 §:ien asettamiin vaatimuksiin vastaamisessa on yksittäisellä tuomarilla ja virkamiehellä, joka kulloinkin soveltaa lakia ja ratkaisee käsiteltävänään olevan asian.

    Oikeudesta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja oikeuden tosiasiallisesta saatavuudesta oli kyse myös apulaisoikeuskanslerin päätöksessä 1.3.2018, joka koski Viestintäviraston menettelyä muutoksenhakuohjauksessa. Tapauksessa kantelija oli reklamoinut Viestintävirastolle viraston lähettämistä laskuista. Kantelija oli myös pyytänyt virastolta muutoksenhakuohjeita. Virasto oli ohjeistanut kantelijaa kantelun tekemisestä oikeuskanslerille tai oikeusasiamiehelle, mutta jättänyt kertomatta mahdollisuudesta tehdä oikaisuvaatimus kantelijalta peritystä maksusta. Viestintäviraston kanteluun antaman vastauksen mukaan laskuissa kerrotaan mahdollisuudesta tehdä oikaisuvaatimus, mutta kantelijan apulaisoikeuskanslerille lähettämän kantelun liitteenä olevissa laskukappaleissa ei kyseistä mainintaa kuitenkaan ollut.

    Hallintolain 8 §:n mukaan viranomaisen on toimivaltansa rajoissa annettava asiakkailleen tarpeen mukaan hallintoasian hoitamiseen liittyvää neuvontaa sekä vastattava asiointia koskeviin kysymyksiin ja tiedusteluihin. Apulaisoikeuskansleri katsoi ratkaisussaan, että Viestintävirasto ei ollut toiminut hallintolain 8 §:n edellyttämällä tavalla ja kertonut oikaisuvaatimuksen tekemisen mahdollisuudesta, vaikka kuuden kuukauden määräaika oikaisuvaatimuksen tekemiseksi oli vielä kulumassa. Ohjeistus olisi tullut antaa suullisesti tai kirjallisesti sitä pyydettäessä, vaikka muutoksenhakuohje olisikin annettu laskun liitteenä. Viestintävirasto ilmoitti tapauksen johdosta kiinnittävänsä jatkossa enemmän huomiota neuvontaan ja ohjaamiseen muutoksenhaussa sekä täsmentävänsä muutoksenhakuohjeitaan.

    Tapaus on hyvä esimerkki siitä, miten viranomaiskäytännöt ja yksittäisen viranhaltijan toiminta voivat vaikuttaa oikeuden tosiasiallisen saatavuuden toteutumiseen. Puutteellisesta neuvonnasta ja epäselvistä ohjeista aiheutuva oikeudenmenetysten riski ei saisi koitua yksityisen vahingoksi. Vastaavien tapausten osalta jokaisen tulisi olla tietoinen lain takaamista oikeuksista, tai ainakin kääntyä asianajajan tai muun lainoppineen puoleen saadakseen apua. Mahdollista nimittäin on, että päätöksen saanut tyytyy viranomaisen antamaan selvitykseen, jolloin viranomaisen lain vastainen menettely jää käytännössä lopullisesti hänen vahingokseen.

    8.3.2018
    Klaus Kinanen
    Oikeusnotaari

    Apulaisoikeuskanslerin päätös 1.3.2018 dnro OKV/180/1/2017

    Kuva: CC0-lisenssi

    Yksityishenkilöiden ja kotitalouksien taloudenhoidon näkökulmasta Suomen kehitystä finanssimarkkinoiden vapautumisesta nykyhetkeen leimaa velkaantumisen tavanomaistuminen. Luotonantajat ovat myöntäneet huomattaviakin lainoja perehtymättä luotonottajien taloudellisiin olosuhteisiin ja maksukykyyn muuten kuin pintapuolisesti. Digitaalisen kulutusyhteiskunnan kiihkeä elämänrytmi puolestaan luo kuluttajille impulsiivisia ostotarpeita eikä juurikaan kannusta huolelliseen harkintaan lainahakemusta tehtäessä. Moni kuluttaja tulee pikapikaa lainasopimuksen tehtyään sitoutuneeksi kohtuuttoman kalliisiin lainaehtoihin.

    Velkarahoitusta ei pidä kategorisesti leimata ongelmalliseksi. Velkarahoitus voi olla välttämätön esimerkiksi suurissa hankinnoissa, tai kun halutaan muuten jaksottaa hankinnan kuluja pitkälle ajanjaksolle. Joskus velallisen taloudelliset olosuhteet ovat kuitenkin sellaiset, että hän ei kykene maksamaan erääntyviä laskuja ajoissa.

    Maksuhäiriöiden kirjaaminen luotonantajien tappioksi ei ole taloudellisen toiminnan jatkuvuuden kannalta kestävää. Luottoyhteiskunnassa syntyykin tarve yksinkertaiselle, nopealle ja halvalle menettelylle, jonka avulla velkojat voivat vaatia saataviensa perimistä pakkotoimenpitein, eli käytännössä ulosottotoimin. Velkomuksiin soveltuvia yksinkertaisia menettelyjä on useita eri Euroopan maissa. Suomessa summaarisen velkomisasian voi laittaa vireille käräjäoikeudessa tekemällä oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 3 §:n mukaisen suppean haastehakemuksen.

    Summaarisen prosessin vireille saattamiseksi velkomusasiassa riittää, että asia ei kantajavelkojan käsityksen mukaan ole riitainen. Tuomioistuin lähettää kantajan haastehakemuksen tiedoksi vastaajavelalliselle. Ellei vastaaja vastaa haasteeseen 14 vuorokauden kuluessa haasteen tiedoksiannosta ja vastusta kantajan vaatimusta, voidaan häntä vastaan antaa yksipuolinen tuomio, jossa hänet velvoitetaan maksamaan kantajalle. Tuomion sisältö vastaa tällöin yleensä kantajan vaatimuksia.

    Summaarisessa menettelyssä kantajan tarve saada nopeasti täytäntöönpanokelpoinen tuomio saa suhteessa vastaajan oikeusturvaan suuren merkityksen. Tuomioistuin ei niinkään tutki asian sisältöpuolta ja sitä, onko kantajan vaatimus oikea ja kohtuullinen. Tuomion sisällöllisellä oikeudenmukaisuudella ei toisin sanoen ole merkitystä. Sen sijaan tuomioistuin lähinnä varmistaa, että suppealle haastehakemukselle asetetut vaatimukset täyttyvät ja että haasteen tiedoksianto kantajalle on tapahtunut oikein ja menettely on muutenkin ollut oikeudenkäymiskaaren mukaista.

    Kun velallinen saa tiedoksi haasteen velkomusasiassa, kyse on luultavasti summaarisesta asiasta. Välttääkseen yksipuolisen tuomion velallisen on vastustettava haastetta, jolloin asia siirretään käsiteltäväksi tavanomaisessa riita-asian käsittelyjärjestyksessä ja tuomioistuin voi ylipäätään tutkia asian sisältökysymyksiä. Ellei velallinen vastusta haastetta määräajassa, on hänen turha odottaa kutsua käräjäoikeuden suulliseen käsittelyyn, jossa hän voisi esittää näkemyksensä asiasta. Toisin kuin riita-asiat yleensä summaariset asiat ratkaistaan nimittäin kirjallisessa menettelyssä kansliassa.

    Velallisvastaajalla on kuitenkin vielä yksipuolisen tuomion jälkeenkin mahdollisuus korjata passiivisuutensa aiheuttamat oikeudenmenetykset. Vastaaja voi hakea yksipuoliseen tuomioon takaisinsaantia 30 päivän kuluessa siitä, kun hän on saanut todisteellisesti tiedon tuomiosta esimerkiksi ulosmittaustoimituksen yhteydessä. Takaisinsaanti mahdollistaa asian eräänlaisen uudelleentutkinnan. Takaisinsaantihakemuksen menestymisen edellytyksenä on kuitenkin, että vastaaja, nyt takaisinsaannin hakija, esittää sellaisia perusteita, jotka osoittavat yksipuolisen tuomion olleen väärä. Kysymykseen voivat tulla esimerkiksi väitteet kohtuuttomista ja mitättömistä sopimusehdoista. Ellei takaisinsaantia haeta määräajassa, tulee yksipuolinen tuomio lainvoimaiseksi eli lopulliseksi.

    6.2.2018
    Klaus Kinanen
    oikeusnotaari

    Kuva muokattu alkuperäisestä: https://pxhere.com/fi/photo/773711, CC0 Public Domain

    Meillä vuodesta 1986 lähtien voimassa olleeseen lakiin liiketoimintakiellosta on tehty jo useampiakin täsmennyksiä ja muutoksia. Määräämisessä liiketoimintakieltoon 3-7 vuodeksi on ollut kyse yleensä talousrikoksista annettujen tuomioiden liitännäisseuraamuksesta, josta ei edes syyteneuvottelussa ole voinut keskustella. Kyse on sopimattoman ja vahingollisen liiketoiminnan estämiseksi määrättävästä määräaikaisesta liiketoimintakiellosta, joka pakottaa siihen määrättävän henkilön luopumaan yritystoiminnasta ja siirtymään palkansaajaksi.

    Nyt tammikuussa voimaan tulevat muutokset ovat kuitenkin asianajajan näkökulmasta mielenkiintoisia antaen sekä uusia työkaluja vastatessa liiketoimintakiellon määräämisvaatimuksiin että myös lisäten huolestuneisuutta eräiden valvontaviranomaisten toimivallan laajentumisesta. Syyteneuvotteluun muutokset eivät vaikuta edelleenkään.

    Toisaalta liiketoimintakielto voidaan määrätä nyt rajoitettuna siten, että se ei koske tietynlaajuista yritystoimintaa. Tällöin voidaan eräin edellytyksin ottaa huomioon henkilön poikkeavat mahdollisuudet turvata toimeentulonsa palkkatyöllä.

    Liiketoimintakiellon määräämisen henkilöpiiri laajenee entisestään ammatinharjoittajiin, joita uhka liiketoimintakiellosta ei ole aikaisemmin koskenut.

    Puolustautumisen kannalta on lakiin tulossa maksukyvyttömyyden hyväksyminen syyksi, joka estää liiketoimintakieltoon määräämisen vaikka lakisääteiset velvollisuudet olisi laiminlyöty.

    Lakimuutos laajentaa huolestuttavasti eräiden valvontaviranomaisten kuten verohallinnon mahdollisuutta pyytää liiketoimintakiellon määräämisen edellytysten tutkintaa vaikka rikosasiaa ei olisikaan esim. syyttämättä jättämispäätöksen perusteella enää vireillä tai ylipäätänsä ei olisi taloudelliseen toimintaan liittyvää muuta moitittavaa tekoa lakisääteisten velvollisuuksien laiminlyönnin lisäksi.

    Mitä tarkoitetaan liiketoiminnalla

    Lakimuutos sisältää uuden liiketoiminnan määritelmän ja laajentaa liiketoimintakiellon soveltamisalaa ammattitoimintaan. Laajennus koskee siten laissa määriteltyä henkilöpiiriä ja kiellon sisältöä yksityiseen elinkeinonharjoittajaan nähden.

    Lain mukaan liiketoiminnalla tarkoitetaan kirjanpitolaissa tarkoitettua liike ja ammattitoimintaa. Kirjanpitolaki ei kuitenkaan sisällä liiketoiminnan ja ammattitoiminnan määritelmiä. Yleensä näillä kuitenkin tarkoitetaan toimintaa, josta luonnollinen henkilö on kirjanpitovelvollinen. Kirjanpitolaissa on vuoden 2016 alusta kirjanpitovelvollisella tarkoitettu luonnollista henkilöä liike- ja ammattitoiminnan harjoittajana ei kuitenkaan maatilatalouden ja kalastuksen harjoittajaa.

    Henkilöpiiri

    Ennen muutosta olevassa laissa todetaan henkilöpiirin osalta ”yksityinen elinkeinonharjoittaja, jonka harjoittamasta liiketoiminnasta on kirjanpitolaissa 655/1973 säädetty kirjanpitovelvollisuus”

    Voimaan tulevassa laissa on henkilöpiiristä, johon myös voidaan kohdistaa liiketoimintakiellon määräämisvaatimus, lausuttu ”yksityinen elinkeinonharjoittaja, jolla on kirjanpitolaissa säädetty kirjanpitovelvollisuus”.

    Tämä siis tarkoittaa, että liiketoimintakieltoon voidaan nyt määrätä aikaisemmasta poiketen myös ammattitoimintaa harjoittava henkilö pois lukien maatilatalouden ja kalastuksen harjoittaja.

    Määräämisen edellytykset

    Lakiin lisättiin määräämisen edellytyksiin ”muusta kuin maksukyvyttömyydestä johtuvasta syystä”.

    Maksukyvyttömyyden ottaminen mukaan liiketoimintakiellon määräämisen edellytyksiin on ollut perusteltua niissä tapauksissa, joissa lakisääteisten velvollisuuksien laiminlyönti on johtunut yksin siitä, että yritystoiminta on muuttunut kannattamattomaksi. Kuitenkin tulee erottaa tapaukset, joissa lakisääteisten velvollisuuksien laiminlyönnillä rahoitetaan yritystoimintaa muutoin tai suositaan muita velkojia ja muutkin liiketoimintakiellon määräämisen edellytykset täyttyvät.

    Maksukyvyttömyydellä tarkoitetaan yleensä, että velallinen on muuten kuin tilapäisesti kykenemätön maksamaan velkojaan niiden erääntyessä. Hallituksen esityksessä maksukyvyttömyydellä viitataan verorikkomusta koskevaan mainintaan ”muun syyn kuin maksukyvyttömyyden takia”. Verorikkomuksen säätämisen yhteydessä lakivaliokunta esitti, että rangaistukseen ei tulisi tuomita tilanteessa, jossa laiminlyönti on johtunut sellaisesta maksukyvyttömyydestä, joka ei ole johtanut konkurssiin. Maksukyvyttömyys tarkoittaisi siis muutakin kuin konkurssia edeltävää maksukyvyttömyystilannetta.

    Hallituksen esityksessä katsotaan, että liiketoimintakieltoon määrääminen on lähellä verorikoksia koskevaa tunnusmerkistöä ja siten olisi perusteltua pitää maksukyvyttömyyden määrittely samanlaisena kuin verorikkomuksen tunnusmerkistössä on.

    Lakimuutoksessa muutettiin myös laiminlyönnin olennaisuusharkintaa koskevia säännöksiä siten, että luovuttiin viittauksesta kirjanpitorikoksen tunnusmerkistön mukaiseen vaatimukseen ”ettei kirjanpitovelvollisen taloudellista tulosta ja asemaa tai kirjanpitovelvollisen liiketoiminnan kannalta olennaisia liiketapahtumia kyetä selvittämään ilman kohtuutonta vaivaa”.

    Tämän muutoksen taustana on nykykäytäntöön verrattuna, että jatkossa ei ole estettä arvioida liiketoimintakieltoon määräämisen edellytyksiä tekemättä rikosilmoitusta muusta rikoksesta. Tähän saakka liiketoimintaan määräämisen edellytykset on tutkittu muun esitutkinnan yhteydessä. Muutos liittyy myös siihen, että muilla lainmuutoksilla laajennetaan niiden tahojen piiriä, joilla on oikeus pyytää erikseen liiketoimintakieltoon määräämisen edellytysten selvittämistä.

    Lakiin lisättiin laiminlyönneistä aiheutuneilla vahingoilla tavoitellun taloudellisen hyödyn määrän arviointi. Tätä ei aikaisemmin ollut ja se liittyy laiminlyöntien olennaisuuden arviointiin yhdessä muiden seikkojen kuten suunnitelmallisuuden, keston ja toistuvuuden kanssa.

    Taloudellisen hyödyn tavoittelu ei kuitenkaan ole ehdoton edellytys liiketoimintakiellon määräämiseksi vaikkakin sillä on keskeinen merkitys arvioitaessa teon moitittavuutta ja olennaisuutta.

    Liiketoimintakiellon sisältö

    Tuomioistuimella on ollut erityisistä syistä mahdollisuus määrätä ettei liiketoimintakielto koske tietynlaista liiketoimintaa. Lakiin lisättiin sanat ”tai tietynlaajuista liiketoimintaa”.

    Tässä on siis kyse tuomioistuimen harkinnasta määrätä erityisistä syistä rajoitetumpi liiketoimintakielto huomioiden sallitun liiketoiminnan laajuus. Rajoitetumpi ei koske ajallisesti kiellon määräämistä säädettyä määräaikaa lyhemmäksi, vaan rajoitus koskee laajuudeltaan tietyn liiketoiminnan sallimista.

    Säännöksen taustana on tilanne, jossa perustellusti henkilön toimeentulon hankkiminen vaikeutuisi kohtuuttomasti ja poikkeuksellisesti verrattuna palkkatyöhön. Tällöin tuomioistuin voisi sallia tietynlaajuisen liiketoiminnan harjoittamisen sidottuna esim. liikevaihdon määrään.  Rajoitetun liiketoimintakiellon määräämisessä tuomioistuin joutuisi arvioimaan myös sitä, minkälainen liike- tai ammattitoiminta on liiketoimintakieltoasiaan johtanut ja voidaanko olettaa, että henkilö tulisi noudattamaan tuomioistuimen määräystä.

    Liiketoimintakieltoasian tutkinta

    Ennen laki sisälsi vain lyhyen toteamuksen, että jos henkilö on epäiltynä liiketoiminnassa tehdystä rikoksesta, jota ei voida pitää vähäisenä, tulee esitutkinnan yhteydessä tutkia myös ovatko liiketoiminnan määräämisen edellytykset olemassa.

    Laajennetussa liiketoimintakiellon määräämisen edellytysten selvittämisessä tulee tutkia ei vain esitutkintaan liittyen vaan erikseen syyttäjän, tietyn valvovan viranomaisen paitsi ei konkurssiasiamiehen ja konkurssilain tarkoittaman pesänhoitajan pyynnöstä edellytysten olemassaolo sellaisessakin tilanteessa, jossa muuta epäilyä esim. talousrikoksesta ei ole.

    Liiketoimintakiellon määräämisen edellytykset tulee tutkia syyttäjän pyynnöstä siinäkin tapauksessa, että asiassa ei olisi muutoin syyllistytty rikolliseen menettelyyn. Tällä viitataan edellä mainittuun tilanteeseen, jossa lakisääteisten velvoitteiden laiminlyönti on johtunut muusta kuin maksukyvyttömyydestä.

    Edellä mainittua viranomaista ja pesänhoitajaa koskee vaatimus, että pyyntöön on oltava perusteltu syy epäillä, että henkilö voidaan määrätä liiketoimintakieltoon. Syyn on oltava enemmän kuin pelkkä syytä epäillä –tasoinen kynnys ja pyynnön esittäjällä tulee olla perusteltu käsitys lakisääteisten velvollisuuksien olennaisesta rikkomisesta. Täyttä varmuutta ei tarvitse olla, koska asian tutkinta kuuluu lopullisesti poliisille. Hallituksen esityksen mukaan pyyntöä ei tulisi tehdä kuin poikkeustapauksissa yksittäisen laiminlyöntiin liittyen. Pyyntöä ei saisi tehdä säännönmukaisesti ilman tapauksen arviointia.

    Arvioinnissa taas tulee ottaa huomioon erityisesti laiminlyönnin suunnitelmallisuus, kesto ja toistuvuus, aiheutuneen vahingon määrä ja taloudellisen hyödyn määrä. Jos arvioinnissa päädytään siihen, että laiminlyönnin syynä on maksukyvyttömyys, ei perustetta tutkintapyynnön esittämiselle ole.

    Arvioinnissa on huomioitava, että teon tulee liittyä kiinteästi taloudelliseen toimintaan ja että huomioon otettavat lakisääteiset laiminlyödyt velvollisuudet liittyvät kiinteästi kyseiseen taloudelliseen toimintaan. Muiden lakisääteisten velvollisuuksien kuten viranomaisten toimitilaa koskevien määräysten laiminlyönti, on asiaan vaikuttamaton.

    Asiassa on kyse siitä, että henkilöä ei muutoin ole syytä epäillä rikoksen tekemisestä. Jos näin olisi, tulisi viranomaisen tai pesänhoitajan tehdä asiasta rikosilmoitus.

    Niiden tahojen määrä, joilla on oikeus pyytää liiketoimintakiellon määräämisen edellytysten selvittämistä, ovat merkittävästi laajentuneet.

    Uusina tahoina laissa mainitaan nyt tähän asti valvontaa suorittaneet viranomaiset: vero-, tulli-, ulosotto ja palkkaturvaviranomainen, julkisista varoista avustuksia ja etuuksia myöntävän viranomainen, elinkeinotoimintaan liittyviä lupa- ja valvontatehtäviä hoitava viranomainen.

    Hallituksen esityksessä on varsin laajasti selvitetty mitä arvioinnissa tulee ottaa huomioon. Kuitenkin jää epäily siitä, että ovatko kaikki muun toimen ohella aikaisemmin määrätyn liiketoimintakiellon noudattamista valvoneet tahot aivan oikeita arviomaan sitä, onko jossain taloudellisessa toiminnassa lakisääteisten velvollisuuksien laiminlyönti ollut sellaista, että pyyntö tutkinnan aloittamiseksi on tehtävä.

    Voimaantulo

    Lakimuutokset tulevat voimaan 15.1.2018 ja muutoksia sovelletaan kahdella eri tavalla.

    Muusta kuin maksukyvyttömyydestä johtuvaa laiminlyöntiä ja taloudellisen hyödyn arviointia sovelletaan myös ennen voimaantuloa tehtyihin laiminlyönteihin.

    Tietynlaajuisen liiketoiminnan rajaaminen kiellon ulkopuolelle koskee vain liiketoimintakieltoa, joka määrätään lain tultua voimaan.

    4.1.2018
    Tapio Kinanen
    asianajaja, Hyvinkää

    Kuvituskuva, muokattu. Originaali: Mattila, Matti. CC BY 2.0 -lisenssi.

    Paikkakuntamme lehdessä Aamupostissa on kuluneen vuoden aikana keskusteltu pysäköinninvalvonnasta. Se, että pysäköinninvalvonta puhuttaa ja herättää kiivaitakin kannanottoja, ei liene mitenkään poikkeavaa tai yllätyksellistä. Kuitenkin keskustelusta nousi esiin eräs seikka, jota pidettiin erityisen kuohuttavana.

    Osalla Riihimäen, Hyvinkään ja Vantaan pysäköinninvalvojista on nimittäin ollut tapana jättää merkitsemättä koko nimensä pysäköintivirhemaksulappuun ja käyttää sen sijaan pelkkää sukunimeä taikka nimikirjaimia. Jos maksulapun ilmestyminen oman auton tuulilasiin saa monen näkemään punaista, ei vääryyden kokemusta vaikuta ainakaan lieventäneen virkaansa toimittavan pysäköinninvalvojan piiloutuminen anonymiteetin taakse.

    Pysäköinninvalvojien mainitusta käytännöstä kanneltiin oikeuskanslerille. Apulaisoikeuskansleri Hakonen antoi asiassa päätöksen 10.11.2017 (Dnrot OKV/1590/1/2016 ja OKV/399/1/2017). Päätös on pysäköinninvalvojien kannalta niin sanotusti langettava ja yksiselitteinen: pysäköinninvalvojan on merkittävä pysäköintivirhemaksulappuun koko nimensä, siis etu- ja sukunimensä kokonaisuudessaan. Asiassa on pohjimmiltaan kyse paitsi pysäköinninvalvontaa koskevan lainsäädännön noudattamisesta myös hyvän hallinnon takeista.

    Pysäköintivirhemaksu voi tuntua rangaistukselta. Sitä se ei kuitenkaan ole ainakaan rikosoikeudellisessa merkityksessä. Pysäköintivalvonta on osa julkista hallintotoimintaa ja pysäköintivirhemaksun määräämisessä on kyse hallintopäätöksen tekemisestä. Virkaa tekevän valvojan kuljeskelu ja lappujen livauttelu auton tuulilasin pyyhkijänsulan alle on arkipäivän hallintotoimintaa, jota kaupunkilaiset, kansalaiset tai Suomen lainkäyttöpiirissä muuten vain oleskelevat harvemmin yhdistävät Suomen valtiovaltaan. Myös arkipäivän hallinnossa on noudatettava hallintolakia ja hyvän hallinnon käytänteitä.

    Tiedon saatavuuden perusteita hallinnossa suhteessa yksilöön määrittää julkisuusperiaate. Periaate ilmaisee hallinnossa noudatettavan pääsäännön, jonka mukaan hallinnossa tuotettava ja käsiteltävä tieto on julkista ja kaikkien saatavilla. Julkisuusperiaatteesta poikkeaminen vaatii nimenomaiset perusteet, kuten esimerkiksi yksityisyyden suojaamisen.

    Julkisuusperiaate toteuttaa hallinnon avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Jokaisen on mahdollista tarkastella hallinnossa tehtyjä ratkaisuja, mikä torjuu hallinnon mielivaltaistumista. Avoin ja läpinäkyvä hallinto on keskeinen ennakoitavuuden ja yksilön oikeusturvan tae. Se on myös erottamaton osa oikeus- ja hyvinvointivaltiota.

    Julkisuusperiaatetta vasten näyttää selvältä, että avoimuus ja läpinäkyvyys tulee ulottaa myös hallintopäätöksiin. Hallintolain mukaan päätöksen tehneen virkailijan koko nimen merkitseminen hallintopäätökseen ei kuitenkaan ole ehdottoman välttämätöntä, vaikkakin se on vahva pääsääntö. On toisaalta huomattava, että hallintolaki on yleislaki. Muualla erityislainsäädännössä voi olla hallintolakia tarkentavia tai siitä poikkeavia säännöksiä.

    Pysäköinninvalvontaa koskee oma erityislakinsa eli laki pysäköinninvalvonnasta. Pysäköinninvalvonnasta annetun lain 7 §:n mukaan pysäköintivirhemaksulappuun on merkittävä päätöksen tekijän nimi. Avoimeksi jää, riittääkö lain vaatimusten täyttämiseen sukunimi, vai edellytetäänkö koko nimen merkitsemistä. Olisiko pysäköinninvalvojien suojeleminen heihin mahdollisesti kohdistuvilta pysäköintivirhemaksun saaneiden kostotoimilta riittävä peruste sille, että koko nimeä ei tarvitse merkitä?

    Kysymystä voidaan lähestyä julkisuusperiaatteen näkökulmasta ja todeta, että päätökseen tulee tietenkin merkitä sekä etu- että sukunimi. Asiaan vaikuttaa myös tavallista lainsäädäntöä huomattavasti järeämmässä laissa, Suomen perustuslain 118 §:ssä säädetty virkavastuu. Pykälän mukaan virkamies vastaa virkatoimiensa lainmukaisuudesta.

    PL 118 §:n säännös on yksiselitteinen. Perustuslaki edellyttää virkavastuun toteuttamista, mikä ei ole mahdollista, ellei hallintopäätöksen tekijästä ole tietoa. Pysäköinninvalvonnassa piilee yhtä lailla kuin muussakin hallintotoiminnassa mielivaltaistumisen vaara. Tämän, ja yleisen oikeudenmukaisuudenkokemuksen varjelemisen vuoksi on perusteltua yhtyä apulaisoikeuskansleri Hakosen päätökseen ja todeta: pysäköinninvalvojan on merkittävä päätökseen etu- ja sukunimensä ja sellaisella käsialalla, että nimi on luettavissa. Tätä edellyttää edellä todetusti myös suomalaisen oikeusvaltion selkäydin, perustuslaki.

    28.11.2017
    Klaus Kinanen
    Oikeusnotaari

    Suomen Prosessioikeusyhdistyksen seminaarin 23.8.2017 Helsingin käräjäoikeuden auditoriossa aiheena oli laajojen rikosjuttujen käsittely ja ratkaisujen etsiminen prosessin ongelmakohtiin, kuten käsittelyaikojen pitkittymiseen ja oikeudenkäyntiaineiston paisumiseen. Laajat rikosjutut ovat usein uutisoinnin kohteena ja ne ovat viime aikoinakin saaneet runsaasti lähetysaikaa televisiossa sekä palstatilaa lehdissä. Medialla on kova työ tiivistää monimutkaisten oikeudenkäyntien sisältö luettavaan ja ehkä joskus viihteelliseenkin muotoon. Mediaa huomattavasti ankarampi työsarka ja vastuu ovat kuitenkin tuomareilla ja muilla oikeudenkäyntiin osallistuvilla, joille jutun ratkaiseminen on työ tai henkilökohtainen kohtalonkysymys.

    Seminaari alkoi kutsuvieraan Svean hovioikeuden hovioikeudenneuvos Niklas Wågnertin esityksellä Svean hovioikeuden En skräddarsydd rättegång -projektista ja siinä tehdyistä havainnoista laajojen ja monimutkaisten rikosjuttujen käsittelystä. Projektissa huomiota kiinnitettiin tuomarin, syyttäjän ja vastaajan sekä asianomistajan roolien ohella myös oikeudenkäynnin käytännön järjestelyihin liittyviin seikkoihin lähtien salin ilmanvaihdosta, jotka kaikki osaltaan vaikuttavat prosessin muodostumisessa tehokkaaksi ja mielekkääksi. Wågnertin esitys toimi johdantona sitä seuranneelle akateemisten ja oikeudenhoidon käytännön asiantuntijoiden paneelikeskustelulle. Paneeli jatkoi Wågnertin alustamalla linjalla tarkoituksena etsiä keskustelun avulla uusia menettelytapoja laajojen juttujen käsittelyyn. Ongelmanratkaisun avaimena pidetään tätä nykyä eri ammattiryhmien ja osapuolten avointa keskustelua sen sijaan, että kukin viiteryhmä pitäytyisi omassa nurkkapöydässään. Paneelissa tuomarit, syyttäjät, asianajajat sekä akateemikot olivat kaikki samanarvoisia keskustelijoita ja myös yleisö osallistui keskusteluun.

    Me-henkeä uhkuvien panelistien yksi keskeisimpiä parannusehdotuksia olikin rikosprosessiin osallistuvien yhteistyön laajentaminen ja syventäminen prosessin aikana. Oikeudenkäynnin joutuisuus ja sujuvuus edellyttää, että menettelyn suunnittelemiseksi tarvittava tieto on ajoissa saatavilla. Uusilla todisteilla tai väitteillä yllättäminen johtaa suunnitelmien muuttumiseen alkuperäisestä ja tätä tulisi mahdollisuuksien mukaan välttää.

    Laajoissa ja monimutkaisissa rikosjutuissa esitetään usein runsaasti todistelua. On arvioitu, että todistelulla on näissä jutuissa taipumus paisua entisestään niinkin, että huomattavaa osaa todistelusta voidaan pitää jutun ratkaisun kannalta vähämerkityksisenä. Vähämerkityksinenkin oikeudenkäyntiaineistoon otettu todistelu on kuitenkin esitettävä, mikä aiheuttaa käsittelyn pitkittymistä ja kustannuksia.

    Panelistit sysäsivät vastuun todistelun kontrolloimisesta vuoroin tuomareille, syyttäjille ja asianosaisten avustajille. Tuomareita vaadittiin käyttämään materiaalisen prosessinjohdon velvollisuuksiaan aktiivisemmin ja erottamaan riidattomat seikat riitaisista, joista on tarpeen esittää todistelua ja hylkäämään tarpeeton todistelu. Ajoittain vaikutti siltä, että osa panelisteista uskoi kaikkivoipan Hercules-tuomarin olemassaoloon.

    Vaikka laissa tuomaria velvoitetaankin yksiselitteisesti täyttämään mainittu velvollisuutensa, lienee kuitenkin selvää, että käytännössä arvio todistelun tarpeettomuudesta ja hylkäämisestä voi olla monimutkainen. Osa panelisteista painottikin syyttäjän vastuuta todistelun laajuudesta. Toisaalta sillä, että syyttäjä esittää vain syytteen toteennäyttämisen kannalta keskeiset todisteet ratkaistaan vain puoli ongelmaa, sillä syytetyllä on mahdollisuus esittää vastatodistelua mielin määrin. Toinen asia on, että onko syyttäjälläkään mahdollisuuksia hahmottaa etukäteen, mikä kaikki todistelu tulee olemaan merkityksellistä.

    Niinpä vastuuta tarpeettoman todistelun rajoittamisesta kokeiltiin asettaa syytetyn avustajan harteille. Ehdotus on kuitenkin sikäli pulmallinen, että avustajan tehtävänä on ensisijaisesti ajaa päämiehensä etua ja kynnys jättää jokin mahdollisesti asiaan vaikuttava todiste pois on korkea. Päämies voi samaan aikaan olla vaatimassa avustajaansa täydentämään todistelua niistäkin seikoista, joista ei ole riitaa ja joista ei ole tarpeen esittää enempää näyttöä. Avustajan voi olla vaikea vakuuttaa päämiehensä todisteen tarpeettomuudesta.

    Oikeudenkäynnin kaikkien osallisten yhteistyötä riitaisten ja riidattomien seikkojen erottamiseksi voidaan pitää ainakin osaratkaisuna tähän ongelmaan. Tuomarin yhteenvedossa kirjoittama erottelu riitaisista ja riidattomista seikoista auttanee asianosaisia keskittymään todistelussa olennaiseen. Asianosaisten on myös voitava luottaa tuomarin materiaalisen prosessinjohdon toimiin eikä heille saa koitua oikeudenmenetyksiä luottamuksensa seurauksena. Ratkaisu asettaa paljon vaatimuksia tuomarin asiantuntemusta kohtaan, mutta onhan tuomarin ammattia jo vanhastaan arvostettu ja pidetty kutsumustyönä. Tuomarin roolin vaatimusten täyttäminen ei liene mahdotonta, kunhan vain oikeuslaitoksen riittävistä resursseista ja uusien tekniikoiden hyödyntämisestä huolehditaan.

    30.8.2017
    Klaus Kinanen
    oikeusnotaari
    assistentti

    En skräddarsydd rättegång –projektin raportti saavavilla: http://www.svea.se/Domstolar/sveahovratt/Nyheter/En%20skr%C3%A4ddarsydd%20r%C3%A4tteg%C3%A5ng%20-%20och%20v%C3%A4gen%20dit.pdf

    Yksille sana startup on talouskasvun ja innovatiivisen yrittämisen synonyymi, kun taas toisille se on ”punainen vaate”. Tässä joudumme myöntämään, että ensireaktiomme pyyntöön osallistua osana Kasvu Open Itä-Uudenmaan Kasvupolku Kiitoratapäivälle Loviisaan oli vähintäänkin varauksellinen. Olimme epävarmoja siitä, oliko vuodesta 2011 alkaen vuosittain järjestetty valtakunnanlaajuiseksi kasvanut kasvuyrittäjyysohjelma ja startup -tapahtuma lainkaan vakavasti otettava. Epäilyksistä huolimatta halusimme altistaa itsemme uusille tilanteille ja päätimme osallistua.

    Kasvu Open –termein ilmaistuna Kiitoratapäivillä ”myllärit” eli asiantuntijat ”sparraavat”  kilpailuun valittuja yrityksiä. Tarkoituksena on tarjota yrityksille maksutonta eri alojen asiantuntijaneuvontaa. Asiantuntijoina ovat esimerkiksi rahoitusalan sekä myynnin ja markkinoinnin erityisosaajat. Neuvojen avulla yritykset voivat kehittää ja uudistaa liikeideaansa ja kansainvälisen kasvun edellytyksiä sekä parantaa mahdollisuuksiaan edetä Kasvu Open kilpailun palkintosijoille. Ja vaikka yritys karsiutuisi jatkokilpailusta, jäävät arvokkaat neuvot ja uudet kontaktit joka tapauksessa yrityksen vapaasti hyödynnettäviksi.

    Meidän tehtävämme Itä-Uudenmaan Kasvupolun 2. Kiitoratapäivällä Loviisassa oli sparrata yrityksiä juridiikan kysymyksissä. Yritysten meille toimittaman ennakkomateriaalin perusteella näytti siltä, että yritysjuridiikka ei ole suomalaisyritysten kansainvälisen kasvun tiellä – niin vähän se nostettiin ennakkomateriaalissa yritysten huolenaiheena esille. Kiitoratapäivällä yritysten edustajien tapaamisissa kävi kuitenkin heti aluksi ilmi, että jokainen yritys piti juridiikkaa tärkeänä kasvun tavoittelemisessa. Ennakkomateriaalissa olleiden juridiikkaan liittyvien esiin tuotujen ongelmien vähäisyys kuvastikin enemmän epätietoisuutta omaa yritystoimintaa ympäröivästä juridisesta kentästä ja omasta asemasta suhteessa siihen kuin sitä, että jokainen yrittäjä olisi ollut täysin selvillä omaa liiketoimintaa koskevasta relevantista juridiikasta.

    Osa kohtaamistamme yrityksistä oli toiminut jo useamman vuoden, eivätkä ne siten olleet startup-yritysten tavoin ”uusia” vaan oikeastaan start again –yrityksiä. Yhteistä uusille ja toimiville yrityksille oli toiminnan pienimuotoisuus verrattuna tavoitteisiin. Keskusteluissa yritysten kanssa ensimmäinen ongelma, jota jouduimme ratkomaan esikysymyksenä itse juridiikalle, oli yrityksen toiminnan luonne ylipäätään. Harva pystyi kuitenkaan vastaamaan kysymyksekseen ”mitä te teette?”.

    Pienimuotoisessa liiketoiminnassa liiketoimintasuunnitelmat ja rahoituslaskelmat on voitu laatia niin sanotusti tupakka-askin kanteen ja sopimukset yhteistyökumppaneiden kanssa tehty suullisesti, jos sellaisia on ylipäätään ajateltu tehtävän. Menettelytavat eivät kuitenkaan ole yhteensopivia kasvuhakuisen yrityksen tavoitteiden kanssa etenkään kansainvälisessä ympäristössä. Toiminnan volyymin kasvaessa nopeasti vanhoihin toimintamalleihin sisältyvät riskit moninkertaistuvat ja realisoituessaan saattavat olla kestämättömän raskaita. Ensimmäinen yrityksille antamamme neuvo olikin piirtää paperille kaavio yrityksen toimintaympäristöstä ja pohtia kenen kanssa teet mitäkin ja mistä pitäisi sopia toiminnan jatkuvuuden turvaamiseksi.

    Kun yritysten toiminta on aikaisemmin ollut pienimuotoista, olivat myös juridiikan kysymykset jääneet taka-alalle merkityksettömän tuntuisina. Sama meno ei kuitenkaan voisi enää jatkua. Kiitoratapäivillä saimme ratkaisuja yksittäisiin esiin tulleisiin juridisiin kysymyksiin, mutta yritykset olivat selvästi pidempiaikaisen opastavan juridisen neuvonnan tarpeessa. Esimerkiksi yritysten toiminnan juridisen muodon järjestelyihin, sopimusrakenteisiin ja sopimuskantaan sekä immateriaalioikeuksiin liittyvät kysymykset ovat luonteeltaan sellaisia, ettei niitä ratkota yhden päivän aikana.

    Yritysten menestyksekkään tulevaisuuden kannalta keskeisimmäksi havainnoksi ja neuvoksi jäikin se, että jokaisen yrityksen tulisi varmistaa toimintaansa liittyvien oikeudellisten riskien kartoitus ja tehokkaat toimenpiteet riskien minimoimiseksi. Parhaiten tämä onnistuu siten, että yrityksellä on jatkuvassa toimeksiantosuhteessa yritysjuridiikkaan perehtynyt luottoasianajotoimisto. Viimeinen hetki huolehtia juridisen avun saannista on voimakkaan kasvun kynnyksellä – siitä eteenpäin riskit voivat olla jo suuret ja apua saatavissa vain vahinkojen minimoimiseksi.

    Kasvu Open auttoi meitä katsomaan omaa alaamme juridiikkaa asiakkaan eli yrityksen näkökulmasta. Samalla pääsimme selville entistä paremmin potentiaalisten asiakkaidemme tarpeista. Kasvu Openin innostamana osallistumme yritysten kasvun tukemiseen tarjoamalla nyt Kasvu Open 2017 finalisteille yritysjuridiikan palveluja erikoishintaan. Lisätietoja tarjouksesta sekä palveluistamme saat ottamalla yhteyttä meihin.

    Lue lisää Kasvu Open -ohjelmasta tästä.

    Kuva: Kansallisgalleria. Avoin data. www.flickr.com/photos/kiasmamuseum/14117142308/in/album-72157644908612291/ Kuvan kokoa pienennetty.

    Yritysjärjestelydirektiivin lähtökohta on, että direktiivin mukaan toteutetusta yritysjärjestelystä ei aiheudu välittömiä veroseuraamuksia järjestelyyn osallistuville yrityksille tai niiden omistajille.

    Yritysjärjestelyjä ovat mm. sulautuminen, osittais- ja kokonaisjakautuminen, varojen siirrot ja osakevaihdot sekä liiketoimintasiirto.

    Liiketoimintasiirrolla tarkoitetaan EVL 52d §:ssä järjestelyä, jossa osakeyhtiö luovuttaa kaikki tai useampaan liiketoimintakokonaisuuteen kohdistuvat varat, niiden velat ja toimintaan kohdistuvat varaukset toimintaa jatkavalle toiselle osakeyhtiölle ja saa vastikkeena tämän toisen osakeyhtiön osakkeita.

    Liiketoimintasiirto on hyvä työkalu järjesteltäessä konsernirakennetta, valmisteltaessa osaa yhtiöstä myyntiä tai sukupolven vaihdosta varten. Sen käyttö voi liittyä mihin tahansa tavoitteelliseen järjestelyyn kuten jonkin teknologian keskittäminen uuteen yksikköön uusien osakkaiden toivossa tai riskien pienentämistavoitteeseen. Liiketoimintasiirto soveltuu myös eräisiin kansainvälisiin yritysjärjestelyihin.

    Tuloverolaissa ei liiketoimintasiirrosta ole säännöksiä. Oikeuskäytännössä on kuitenkin katsottu, että myös TVL:n mukaan verotettuun yhtiöön voidaan soveltaa EVL:n liiketoimintasiirron periaatteita.

    Osakeyhtiölaki ei myöskään tunne liiketoimintasiirtoa sellaisenaan. Yhtiöoikeuden kannalta tulevat sovellettavaksi osakeyhtiölain yleiset periaatteet.

    Osakeyhtiölaissa yhtiöön pantava varallisuus tunnetaan nimellä apportti. Apporttiomaisuuden siirto liiketoimintana osakeyhtiöön ei kuitenkaan välttämättä ole verolaissa tarkoitettu liiketoimintasiirto eikä sillä saada tavoiteltuja veroetuja. Liiketoimintasiirto on toteutettava ensisijaisesti verosäännösten mukaisesti noudattaen kuitenkin myös osakeyhtiölain säännöksiä. Osakeyhtiölaki antaa huomattavasti enemmän liikkumatilaa liiketoimintaa koskevalle järjestelylle.

    Liiketoimintasiirto on mahdollista toteuttaa perustettavaan uuteen yhtiöön, vanhaan yhtiöön tai sellaiseen yhtiöön, josta on jo omistettu osakkeita (tytäryhtiö) tai sellaiseen, josta ei ole omistettu. Kyse voi olla myös yhteisyrityksestä. Sen sijaan yhtiölainsäädäntö estää siirron emoyhtiölle, koska tytäryhtiö ei voi merkitä emonsa osakkeita. Siirtäviä yhtiöitäkin voi olla useampia.

    Liiketoimintasiirron vastikkeena on aina saatava vastaanottavan yhtiön osakkeita tai yksikin osake. Rahavastiketta ei voida antaa toisin kuin jakautumisessa ja sulautumisessa. Osakeyhtiölaissa vain osakkeina annettavaa vastikevaatimusta ei ole.

    Liiketoimintasiirrossa ei voida siirtää vain yksittäistä tai yksittäisiä varallisuuseriä. Näin toki muutoin voidaan yhtiölainsäädännön kannalta tehdä mutta kyse ei ole silloin verolain säännösten tarkoittamasta siirrosta ja sen verovaikutukset saattavat olla varsin erilaiset.

    Liiketoimintasiirto edellyttää liiketoimintakokonaisuuden siirtämistä varoineen ja siihen kohdistuvine velkoineen.  Liiketoimintakokonaisuus on määritelty yhtiön sellaisiksi kaikiksi varoiksi ja vastuiksi, jotka hallinnollisesti muodostavat itsenäisen toiminnan eli omavaraiseen toimintaan kykenevän yksikön. Siirtokelpoinen osa tulee olla jo siirtävässä yhtiössä hallinnollisesti ja toiminnallisesti oma liiketoimintakokonaisuutensa.

    Vaikka periaatteessa on hyväksytty, että siirtävällä yhtiöllä on itsellään paras tietämys siitä, mikä on liiketoimintakokonaisuus, on oikeuskäytäntö osoittanut ennakkotiedon hakemisen turvallisemmaksi tieksi yritysjärjestelyä suunniteltaessa.

    Liiketoimintakokonaisuuteen kuuluvat kaikki varat, kuten vaihto- ja käyttöomaisuus, rahavarat, saatavat, aineettomat oikeudet ja aineeton ilman kirjanpitoarvoakin oleva omaisuus, tulee siirtää ja näihin kohdistuvat velat. Siirrettävään liiketoimintakokonaisuuteen kuulumattomia varoja ei saa siirtää.

    Liiketoimintakokonaisuuteen kohdistuvat kaikki velat tulee myös siirtää. Jos käy niin, että velkojen määrä ylittää varojen käyvän arvon, katsotaan että kyse on rahavastikkeesta eivätkä liiketoimintaa koskevat verolain säännökset tulekaan sovellettavaksi. Kyse on silloin muista transaktioista omine veroseuraamuksineen. Osakeyhtiölaki sallisi käyvän arvon käyttämisen arvioitaessa varojen riittävyyttä velkojen ja osakepääoman katteeksi. Liiketoimintasiirrossa asiaa arvioidaan verotuksellisten arvojen perusteella.

    Siirrettävä liiketoimintakokonaisuus on harkittava huolella jokaisen varallisuuserän ja siihen kohdistuvan vastuun osalta erikseen. Kaikkiin pätevää yleisratkaisua ei ole johtuen oikeuskäytännön moninaisuudesta.

    Velkojen siirto vaatii velkojan suostumuksen. Muutoin velkavastuuta ei voi pätevästi siirtää. Osalta velkojista ei yleensä suostumusta saada kuten Verohallinto. Velallisen vaihtuminen voi myös aiheuttaa takausvastuun päättymisen tai synnyttää velkojan oikeuden velan ennenaikaiseen irtisanomiseen. Näihin asioihin on syytä varautua ns. inter partes –sopimuksin, jossa siirtävän ja vastaanottavan yhtiön välille luodaan velkasuhde vastaavien ehdoin kuin mitä siirtävä yhtiö on jo tehnyt. Uusi tilanne voi syntyä siitä, jos vastaanottava yhtiö tuleekin maksukyvyttömäksi ja siirtävä yhtiö joutuu velan kuitenkin maksamaan.

    Liiketoimintasiirto voidaan toteuttaa joko kirjanpitoarvoin tai korjatuilla käyvillä arvoilla.

    Vastaanottavan yhtiön poistopohja ei käyvän arvon käytöstä kuitenkaan laajene. Poistot tehdään siten kuin ne olisi tehty luovuttavassa yhtiössä.

    Luovuttava yhtiö voi samoin käyttää käypiä arvoja ja tulouttaa verotuksessaan kirja-arvon ja käyvän arvon erotuksen.

    Lisävärinsä liiketoiminnan siirtoon tuo varainsiirtoverolaki. Siellä kun todetaan, että mikäli liiketoimintasiirrossa luovutetaan toimintaan kuuluva kiinteistö tai arvopaperi toimintaa jatkamaan perustetulle yhteisölle, tulee tästä maksaa varainsiirtovero ellei Verohallinto erikseen päätä ettei veroa ole suoritettava.

    Liiketoimintasiirtoa harkittaessa on selvitettävä olemassa olevan yhtiön ja perustettavan yhtiön liiketaloudelliset edut ja haitat, koska verolaki rankaisee olemassa olevan vastaanottavan yhtiön käyttöä. Toisaalta Verohallinnon päätöksen voi hakea suunnitelmaa koskevan ennakkoratkaisun haun yhteydessä.

    Yksikertaiselta näyttävä veronlain säännös on taas saanut ympärilleen suuren määrän oikeuskäytäntöä ja tulkintatilanteita. Tässäkin on mainittu vain tärkeimmät ongelmakohdat osoituksena vaativalle suunnittelulle kun liiketoimintasiirtoa ryhtyy harkitsemaan.

    23.2.2017
    Tapio Kinanen
    asianajaja, Hyvinkää

    Malliasiakirjalla tai asiakirjamallilla tarkoitan valmiiksi tehtyä asiakirjaa jotain tarkoitusta varten kuten asuntokauppaa tai testamenttia, jonka saa netistä ilmaiseksi tai pientä korvausta vastaan käyttöönsä.

    Ohjeen mukaan sitten täytetään avoimet kohdat ja nimet alle. Ei maksanut paljon ja joka tapauksessa ainakin paljon vähemmän kuin että olisin mennyt asiani kanssa johonkin asianajotoimistoon tai muuhun lakitoimistoon.

    Ei malliasiakirjoissa sinänsä mitään huonoa ole. Kaikilla niitä työkseen laativilla on omat mallinsa eli asiakirjapohjat, jotka nopeuttavat työtä ja toimivat check in –listana. Näin se pitääkin olla.

    Huonoa on sen sijaan sellaisten mallien käyttö, jotka on markkinoitu mielestäni yksinkertaisina asioina, jotka jokainen maija ja matti meikäläinen voi hoitaa kun käyttää ”meidän mallia”. Asianajotoiminnassa on jo pidemmän aikaa tullut esille eri malleja markkinoille työntävät tahot, joiden sivuihin uskominen saa kaiken näyttämään ymmärrettävältä, kaikki karikot kiertävältä menettelyltä, jonka ehdottomasti osaan itse. Mieletön harha, joka maksaa – ja paljon.

    Tällä viikolla avustin velallista, joka oli ystävältään pidemmän ajan kuluessa lainannut suurehkon summan rahaa. Asiasta oli sitten laadittu velkakirja, johon kaikki annetut määrät oli laskettu yhteen ja kirjattu sovituksi, että tiettynä ajankohtana velallisen takaisinmaksukykyä tarkastellaan ja sovitaan asian jatkosta. Velkakirjassa ei oltu mainittu lopullista eräpäivää eikä takaisinmaksuohjelmaa.  Takaisinmaksu oli puhuttu osapuolten välillä hoidettavaksi eräin perintöjärjestelyin, jotka olivat sinänsä olleet realistisia ja toimivia. Olettaen tietysti, että mummo ei enää tee testamenttia kolmannen hyväksi ja jättäisi velallisen yllättäen lehdelle soittelemaan. Velan takaisinmaksujärjestelyä ei oltu osattu velkakirjaan kirjoittaa.

    Tähän saakka kaikki tuntuu tietysti hyvältä. Osapuolethan osasivat ajatella edes joidenkin asioiden kirjaamista velkakirjan muotoon. Kaikki siis kunnossa.

    Velkakirjan tekemisessä oli käytetty netistä saatavaa malliasiakirjaa ja se oli varmaan huolellisesti täytetty, allekirjoitettu ja hankittu vielä kaksi esteetöntä todistajaa allekirjoittamaan asiakirja kun mallissa niin kehotettiin.

    Todistajat eivät kuitenkaan tienneet mitä todistivat. Ainakaan he eivät tienneet mitä asianosaiset olivat velkasuhteensa hoitamisesta sopineet.

    Sittemmin ystävykset kuitenkin riitautuivat muista syistä. Eivät olleet enää lainkaan puheväleissä. Hankkivat lähestymiskieltoja toisilleen ja kävivät väliin hakemassa käräjäoikeudesta konsulttiapua kunnianloukkaukseen yms.

    Näissä olosuhteissa ei velallisen takaisinmaksukykyä tarkasteltu. Mummokin oli vielä elävien kirjoissa. Velka oli ja pysyi eikä sille juossut korkoa. Vai oliko?

    Velkojalle selvitettiin, että käytetty velkakirjan malli on itse eräännytettävissä milloin hyvänsä ja että maksu voidaan vaatia kerralla ja nyt siihen lisätään myös korko.

    Velallinen oli sitä mieltä ettei me näin sovittu. Ette niin mutta kun sen ehtoista velkakirjaa ei ole tehty. Siinä mallissa kun ei sitä kohtaa oltu jätetty täytettäväksi.

    Asian lopputuloksen voi aavistaa ja kakun päälle velkojan asiamies vaatii vajaan 9.000 euron oikeudenkäyntikulut velallisen maksettavaksi noin 10 tunnin työstä, jos on oikein vähätöinen.

    Malliasiakirja taisi maksaa vajaat 10 euroa.

    Katsoin netistä malliasiakirjojen tarjonnan kirjoa. Mallit löytyy irtaimen kauppaan, asunto- ja kiinteistökauppaan, testamenttiin, perukirjaan, velkakirjaan, kauppasopimuksiin, hallinnanjakosopimuksiin, liiketoiminnan kauppakirjaan, takaukseen jne.  Eikä maksa paljon.

    Kuitenkin kaikkiin varallisuussuhteisiin liittyy yksilöllisiä piirteitä, joita ei yhdessäkään mallissa voi olla. Ei edes niissä, joita asianajotoimistot omassa työssään käyttävät.

    Otetaan esimerkki testamentista. En ole nähnyt mallia, joka huomioisi perintöveroon liittyvän lainmukaisen verosuunnittelun.

    Toinen esimerkki voi olla liiketoiminnan kauppakirja. Mitenkähän siinä mallissa oli huomioitu liiketoimintaan mahdollisesti liittyvät yhtiö- ja osakasjärjestelyt, rahoitus ja sen vaikutus kauppaan, takaukset, myyjän vastuut harjoitetusta liiketoiminnasta jne.

    Entä perukirja? Tuliko huomioiduksi perintöveron määrään vaikuttavat arvostuskysymykset, suunniteltu pesän omaisuuden realisointi, luovutusvoiton vero, ennakoitu perinnönjako kun osa varallisuudesta jääkin yhdelle pesän osakkaalle jne ?

    Viranomaiset harjoittavat myös malliasiakirjojen käyttöä. Hyvä esimerkki on Patentti- ja rekisterihallitus, jonka sivuilta löytyy malli osakeyhtiön yhtiöjärjestykseksi. Hyvä näin ja erittäin käyttökelpoinen joissain tapauksessa ja antaa hyvän kuvan neuvovasta viranomaisesta.

    Mutta entä sitten kun suunniteltuun osakeyhtiöön on tulossa enemmän kuin yksi osakas. Miten osakkeet on syytä jakaa ja mitkä seikat siihen vaikuttavat? Entä jos päätämme omistaa yhtiön 50/50 periaatteella? Mikä on osakassopimus ja mitä siinä sovitaan, jos emme olekaan samaa mieltä jostain yhtiötä koskevasta asiasta tuollaisella omistuspohjalla?  Kysymyksiä on loputtomasti ja niihin tulisi olla vastaus tänään ennen kuin yhtiösopimusta allekirjoitetaan.

    Malliasiakirjat, siten ja sellaisina kuin niitä nyt markkinoidaan, eivät tuo ratkaisua.

    Ne tuovat väärin käytettynä ja ymmärrettynä lisää ongelmia – asianosaisille odottamattomia ja lakimiehille odotettuja.

    Viikon opetus oli, että älkää käyttäkö malliasiakirjoja jos mukana ei ole juridiikan osaajaa.

    18.2.2017
    Tapio Kinanen
    asianajaja, Hyvinkää

    Verohallinto antoi 21.12.2016 päivitetyn ohjeen laskutusvaatimuksista arvonlisäverotuksessa. Ohjeet tulivat voimaan 1.1.2017 alkaen ja korvaavat 15.5.2014 annetut vastaavat ohjeet.

    Päivitys koskee 1.1.2017 voimaan tulleiden verolakien aiheuttamia muutoksia ja uutena asiana laiminlyöntimaksua ja täydennettynä edelleen ns. läpilaskutettujen erien arvonlisäverokäsittelyä.

    Kokonaan uuden oma-aloitteisten verojen verotusmenettelyä koskevan lain 39 §:ssä säädetään arvonlisäveroa koskevien laiminlyöntien seuraamuksena määrättävästä laiminlyöntimaksusta enintään 5.000 eurosta.

    Hallituksen esityksen perusteluissa todetaan, että uusi säännös laiminlyöntimaksusta korvaa sen säännökset, joiden perusteella on ollut mahdollista määrätä sakkorangaistuksia ennakkoperintä-, arvonlisävero-, vakuutusmaksuvero- ja sosiaaliturvarikkomuksista. Kyse on rikoslain 29:4 verorikkomuksesta, josta voidaan tuomita sakkoon tai vankeuteen enintään 6 kuukaudeksi.

    Laiminlyöntimaksu tulisi määrätä, jos verovelvollinen jättää Verohallinnon kehotuksesta huolimatta asianmukaisesti ja oikea-aikaisesti täyttämättä osittain tai kokonaan laissa säädetyn velvollisuuden. Maksua määrättäessä tulisi ottaa huomioon laiminlyönnin vakavuus ja mahdollinen vaikutus muihin verovelvollisiin. Viimeksi mainittu seikka ei verolakiin saakka tullut vaan säännöksen sanamuodon mukaan laiminlyöntimaksu voidaan jättää määräämättä, jos laiminlyönti on vähäinen tai sille on pätevä syy.

    Verohallinnon ohjeen mukaan pätevä syy on esimerkiksi sairastuminen tai ylivoimainen este.

    Rikoslaissa taas todetaan, että verorikkomuksena ei pidetä vähäistä laiminlyöntiä, joka on viivyttelemättä korjattu.  Rikoslakiin ei hallituksen esityksessä tehty muutosesitystä.

    Ennen laiminlyöntimaksun määräämistä on verovelvollista kuultava ja asettava määräaika, johon mennessä verovelvollisen tulee oikaista laiminlyönti. Laiminlyöntimaksu voidaan määrätä vasta määräajan kuluttua ja kun oikaisua ei ole tapahtunut.

    Hallituksen esitys ja uusi säännös eivät anna johtoa miten enintään 5.000 euron laiminlyöntimaksun määrää tulisi tapauskohtaisesti harkita. Tähän ei apua tuo uusi Verohallinnon ohjekaan.

    Mistä laiminlyönnistä sitten voidaan laiminlyöntimaksu määrätä?

    Ensimmäinen koskee kunnan ilmoittamisvelvollisuutta palautuksena saatavan arvonlisäveron ja laskennallisesti palautuksena saatavan arvonlisäveron määriä ja niiden ilmoittamatta jättämistä.  Aikaisemmin kunnalle ei voitu määrätä mitään seuraamusta palautuksena saatujen tai laskennallisten verojen ilmoittamatta jättämisestä.

    Toinen koskee arvonlisävero- ja ennakkoperintälain ilmoittamisvelvollisuutta toimintaa aloitettaessa, muutos- ja lopettamisvaiheessa.  Kyse on yritys- ja yhteisötietolaissa tarkoitetuista perustamis-, muutos- ja lopettamisilmoituksista.

    Kolmas koskee tositteen antovelvollisuuden noudattamista. Säännös on arvonlisäverolain 209b §:ssä ja ennakkoperintälain 31 §:ssä. Kyse on myyjän velvollisuudesta antaa ostajalle oikeat laskumerkinnöt sisältävä lasku ja työnantajan velvollisuudesta rekisteröityä työnantajarekisteriin ja huolehtia myös muutosmerkinnöistä.

    Neljäs koskee arvonlisäverolain ja nyt käsiteltävän uuden lain kirjanpito- ja muistiinpanovelvollisuuden noudattamatta jättämistä. Kyse on siis liiketoiminnasta pidettävästä yksityiskohtaisesta kirjanpidosta ja sen perustumisesta asianmukaiseen tositteeseen ja palkkakirjanpidosta.

    Kirjanpito on sinänsä pidettävä kirjanpitolain edellyttämällä tavalla ja verotusmenettelylaissa olevat kirjanpitoon liittyvät vaatimukset on käsitelty verotusta koskevana lisävelvoitteena.  Tämä taas tarkoittaisi, että laiminlyöntimaksun määrääminen verotusta koskevan kirjanpitovelvollisuuden laiminlyönnistä ei estäisi kirjanpitorikosta koskevan syytteen tutkimista. Tätä ei hallituksen esityksessä laajemmin oteta esille mutta voidaan olettaa, että talousrikosasioissa tähän tullaan törmäämään ja väittämään, että ne bis in idem –säännös soveltuisi.

    Viimeinen viides koskee arvonlisäverolain 209e ja f §:n tarkoittamien laskumerkintöjen noudattamatta jättämistä.

    Laiminlyöntimaksu ei ole tuloverotuksessa vähennyskelpoinen meno ja vero tilitetään valtiolle, mikä korostaa sen sanktioluonnetta.

    Lakia oma-aloitteisten verojen verotusmenettelystä sovelletaan lain voimaantulopäivänä ja sen jälkeen alkavan verokauden ja eräissä tapauksissa voimaantulopäivän jälkeen päättyvän verokauden verotusmenettelyyn ja muutoksenhakuun.

    20.2.2017
    Tapio Kinanen
    asianajaja, Hyvinkää