Kirjoittajalta admin

    Rikosoikeudellisista vastuuvapausperusteista säädetään rikoslain 4 luvussa. Niitä ovat tunnusmerkistöerehdys, kieltoerehdys, vastuusta vapauttavaa seikkaa koskeva erehdys, hätävarjelu ja pakkotila. Oikeudesta käyttää voimakeinoja virkatehtävän hoitamisessa säädetään erikseen. Voimakeinojen käyttö sallituissa rajoissa jää rankaisematta.

    Luvun 2 §:ssä on määritelty kieltoerehdys. Se tarkoittaa, että henkilön tekoa on pidettävä anteeksiannettavana, koska hän ei ole tiennyt menettelevänsä lainvastaisesti. Tekoa luullaan siten sallituksi. Sanotaan, että kyse on vaikeudesta ymmärtää lakia.

    Näin yksinkertainen asia ei kuitenkaan ole. Kieltoerehdys voi toimia anteeksiantoperusteena vain poikkeuksellisesti ja tulee sellaisenaan sovellettavaksi yksinomaisena vastuuvapausperusteena harvoin.

    Sen sijaan kieltoerehdys voidaan ottaa huomioon osittaisena rangaistusvastuun lievennyksenä. Tällaisessa tapauksessa tekijä ei voida kokoaan vapauttaa rangaistusvastuusta, mutta olosuhteet tekohetkellä voidaan ottaa huomioon rangaistusvastuuta lieventävänä seikkana. Tällöin on mahdollista tuomita enintään kolme neljännestä rikoksesta säädetyn rangaistuksen enimmäismäärästä.

    Kieltoerehdyksen soveltaminen vastuuvapausperusteena edellyttää, että tekijä erehtyy pitämään tekoaan sallittuna, kun erehtyminen johtuu

    1) lain puutteellisesta tai virheellisestä julkistamisesta;

    2) lain sisällön erityisestä vaikeaselkoisuudesta;

    3) viranomaisen virheellisestä neuvosta; tai

    4) muusta näihin rinnastettavasta seikasta.

    Oikeuskäytännössä kieltoerehdykselle on myönnetty rajoitettu merkitys vastuusta vapauttavana tai lieventävänä perusteena. Asiaa on perustelu ankaran vastuun johtamisella mahdollisiin epäoikeudenmukaisuuksiin. Yleispreventiiviset seikat asettavat vastuuvapaudelle kuitenkin verraten ahtaat rajat, kuten hallituksen esityksessä todettiin, ja siten vain ilmeisen anteeksiannettava tietämättömyys voisi johtaa vastuuvapauteen. Erehdys viittaa väärään tietoon ja virheelliseen käsitykseen, että teko on sallittu. Tästä syystä yleisen lain soveltamiseen liittyvät tapaukset perustunevatkin lähinnä viranomaisen virheelliseen neuvoon.

    20.11.2018
    Tapio Kinanen
    asianajaja, Hyvinkää

    Adoption käsitteestä ja uusperheen perheensisäisestä adoptiosta kertova kirjoituksen ensimmäinen osa on ilmestynyt 22.10.2018. Kirjoituksen toisessa osassa selvitetään adoption edellytykset ja adoptiomenettely.

    Adoption edellytykset

    Adoptiovanhemmiksi käyvät lähtökohtaisesti ketkä tahansa adoptiolaissa säädetyt edellytykset täyttävät henkilöt henkilökohtaisista ominaisuuksistaan huolimatta. Käytännössä adoptiomenettelyssä adoptiota hakevien henkilöiden taustat varmistetaan huolellisesti ja esimerkiksi rikostuomiot voivat olla adoptioprosessin käynnistämisen esteenä.

    Adoptiolaki asettaa adoptiovanhemmille ikärajat. Pääsäännön mukaan adoptionhakijan tulee olla täyttänyt 25 vuotta ja jos adoptoitava on alaikäinen, tulee adoptionhakijan olla enintään 50 vuotta.

    Lisäksi säädetään adoptiovanhempien ja adoptiolapsen välisestä ikäerosta, jonka tulee pääsäännön mukaan olla vähintään 18 ja enintään 45 vuotta, jos adoptoitava on alaikäinen.

    Adoption vahvistaminen edellyttää, että adoptoitavan lapsen molemmat vanhemmat ovat antaneet adoptiolle suostumuksensa. Adoptiota ei voida vahvistaa ilman adoptoitavan suostumusta, jos hän on täyttänyt 12 vuotta.

    Adoptiosuhteen vahvistaminen

    Adoption hakeminen alkaa aina pyytämällä adoptioneuvontaa kotikunnan sosiaalihuollosta tai Valviran adoptiolautakunnan hyväksymältä palveluntarjoajalta.

    Neuvonnan tehtävä on selvittää, onko adoptiolle edellytyksiä ja valvoa adoptoitavan lapsen etua. Adoptioneuvonnassa adoptiota aikoville kerrotaan perusteellisesti adoption vaikutukset ja tarjotaan tietoa huolellista harkintaa ja päätöksentekoa varten. Samalla arvioidaan ja autetaan adoptiota hakevia arvioimaan, onko hakijoista adoptiovanhemmiksi. Adoptioneuvonta kertoo myös adoptiota varten tarvittavien suostumusten hankinnasta. Kunnallinen adoptioneuvonta on hakijalle maksutonta.

    Adoption vahvistaminen alkaa käräjäoikeudelle lähetettävällä hakemuksella. Hakemuksen käsittelyn edellytyksenä on, että adoptionhakijoille on annettu adoptioneuvontaa. Käräjäoikeus vahvistaa osapuolten kuulemisen jälkeen adoption, jos adoption edellytykset ovat olemassa ja adoptio on lapsen edun mukaista.

    26.10.2018
    Klaus Kinanen
    OTM, Hyvinkää

    Syntyvyyden lasku ja lapsettomuus ovat varsin usein uutisotsikoissa. Lapsettomuus saattaa olla tietoinen valinta tai tahatonta. Kansantaloudellisen näkökulman ja heikkenevän huoltotaseen rinnalla lapsettomuus voi olla yksilön tai perheen henkilökohtainen tragedia. Perheenlisäystä tavoiteltaessa adoptio on yksi varteenotettava vaihtoehto.

    Mikä on adoptio?

    Adoption eli lapseksiottamisen tarkoituksena on vahvistaa lapsen ja vanhemman suhde adoptoitavan ja adoptiovanhempien välille.

    Suomessa adoptiosta säädetään nykyisin adoptiolaissa, joka perustuu niin sanotulle vahvan adoption periaatteelle. Vahva adoptio merkitsee, että adoptiolapsi siirtyy adoptiovanhempien sukuun ja adoptiolapsen suhde biologisiin vanhempiin katkeaa. Adoptiolapsella on sama oikeus periä adoptiovanhempansa aivan kuin adoptiovanhempien omilla biologisilla lapsilla. Adoptiolapsella on kuitenkin 12 vuotta täytettyään oikeus saada tietää biologisten vanhempiensa henkilöllisyys.

    Tuomioistuimen vahvistama adoptio on lopullinen eikä sitä voida purkaa hakemuksella. Aikaisemman adoption purkautuminen on mahdollista vain, jos lapsi adoptoidaan myöhemmin uudelleen toiseen perheeseen.

    Uusperheen perheensisäinen adoptio

    Pääsääntönä on, että muut kuin aviopuolisot eivät voi adoptoida yhdessä. Esimerkiksi avopuolisoiden ei ole mahdollista adoptoida yhdessä lasta niin, että adoptiosuhde vahvistettaisiin lapsen ja molempien avopuolisoiden välille.  Perheensisäinen adoptio muodostaa poikkeuksen mainittuun pääsääntöön.

    Perheensisäisellä adoptiolla tarkoitetaan tilannetta, jossa aviopuoliso adoptoi puolisonsa lapsen. Puolison lapsen adoptio voi tulla kyseeseen uusperheessä, johon kuuluu aviopuolisoiden omia ennen uuden avioliiton solmimista syntyneitä lapsia esimerkiksi aikaisemmasta avioliitosta. Perheensisäisen adoption tarkoituksena on lujittaa uusperheen jäsenet vahvemmin toisiinsa.

    Perheensisäistä adoptiota harkittaessa on otettava huomioon, että adoptiolapsi menettää oikeudelliset siteet etävanhempaansa ja oikeuden periä etävanhempi. Etävanhempi ei adoption vahvistamisen jälkeen enää voi vastata lapsen huollosta eikä hänellä ole lapsen tapaamisoikeutta.

    Perheensisäiseen adoptioon on pääsääntöisesti saatava lapsen kummankin vanhemman suostumus. Eniten painoarvoa on kuitenkin laitettava lapsen edulle. Lapselle adoption vahvistaminen voi merkitä henkisesti raskasta eroa tärkeästä etävanhemmasta.

    Kirjoituksen 26.10.2018 ilmestyvässä toisessa osassa selvitetään adoption edellytykset ja adoptiomenettely.

    22.10.2018
    Klaus Kinanen
    OTM, Hyvinkää

    Asiakas sai haasteen käräjäoikeuteen teosta, josta sitä toki osasi odottaa, mutta sen sijaan häntä kummastutti syyttäjän vaatimus 80 euron rikosuhrimaksusta. Mikä se on, koska eihän tässä asiassa ole edes rikosuhria?

    Vaatimushan perustuu jo 22.5.2015 annettuun lakiin rikosuhrimaksusta. Laki tuli voimaan 1.12.2016 ja koskee vain rikoksia, jotka on tehty tämän jälkeen.

    Lain tarkoituksena on vahvistaa rikoksen uhrien tukipalveluihin kohdennettavaa valtionrahoitusta maksujen tuottoa vastaavalla määrällä.

    Rikosuhrimaksun on velvollinen suorittamaan se, joka tuomitaan rangaistukseen rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vankeutta. Maksuvelvollisuutta ei kuitenkaan ole, jos tekijä oli rikoksentekohetkellä alle 18-vuotias.

    Rikosuhrimaksun on velvollinen suorittamaan myös oikeushenkilö, joka tuomitaan yhteisösakkoon. Rikosuhrimaksu on 40 euroa, jos rangaistus tuomitaan yhdestä tai useammasta rikoksesta, joista vähintään yhdestä säädetty ankarin rangaistus on vankeutta enintään kuusi kuukautta.

    Rikosuhrimaksu on 80 euroa, jos rangaistus tuomitaan yhdestä tai useammasta rikoksesta, joista vähintään yhdestä säädetty ankarin rangaistus on vankeutta enemmän kuin kuusi kuukautta.

    Oikeushenkilölle määrättävä rikosuhrimaksu on 800 euroa.

    Rikosuhrimaksu peritään siis myös rikoksista, joihin ei liity uhria.

    Rikosuhrimaksun määrää käräjäoikeus, syyttäjä rangaistusmääräyksen yhteydessä, poliisi, tullimies, rajavartija ja erätarkastaja sakkomääräyksen yhteydessä. Maksun määräämiseen ei liity harkintaa.

    Yleisimmäksi yksittäiseksi maksuun johtavista rikosnimikkeistä on muodostunut poliisin antama sakkomääräys liikenneturvallisuuden vaarantamisesta.

    Maksulla siis vahvistetaan rikoksen uhrien tukipalveluihin kohdennettavaa valtionrahoitusta ja sillä on tarkoitus parantaa rikosten uhrien asemaa. Maksuilla on määrä rahoittaa muun muassa Rikosuhripäivystyksen ja lähisuhdeväkivallan uhreille tarkoitettua tukipuhelinpalvelua.

    18.10.2018
    Tapio Kinanen
    asianajaja, Hyvinkää

    Oikeudenkäymiskaareen on tulossa useita muutoksia. Muutokset astuvat voimaan 1.9.2019. Muutokset ovat yhteydessä käräoikeusuudistukseen ja summaarisia prosesseja koskeviin uudistuksiin ja sähköisen asioinnin lisäämiseen.

    Eräs tekninen muutos koskee oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 3 §:ää. Laissa ei ole aikaisemmin nimetty yksiselitteisesti, mitä tarkoitetaan summaarisella riita-asialla. Summaarisen riita-asian tai prosessin käsitettä on kuitenkin käytetty varsin yleisesti tuomioistuimissa ja viranomaisissa.

    Hallituksen esityksen mukaan 1.9.2019 voimaan tulevassa muutetussa pykälässä ” – – määriteltäisiin summaarinen riita-asia lisäämällä käsite suluissa pykälään. Lisäys olisi tekninen ja mahdollistaisi summaarisen riita-asian käsitteen käyttämistä jäljempänä oikeudenkäymiskaaressa ja tarvittaessa muussa lainsäädännössä.”

    Summaarinen riita-asia on tiivistetysti joko 1) tietyn määräistä maksuvaatimusta, 2) esineen tai olosuhteen palauttamista tai 3) häätöä koskeva asia. Jotta kyse on summaarisesta riita-asiasta, edellytetään lisäksi, ettei vastapuoli kantajan käsityksen mukaan vastusta vaatimuksia. Jos kantajan olettama asian riidattomuudesta pitää paikkansa, niin menettely päättyy usein yksipuoliseen tuomioon, jossa vastapuoli velvoitetaan kantajan vaatimuksen mukaisiin suorituksiin.

    Määritelmän lisääminen lakiin selkeyttää lakia ja helpottaa kansalaisten ja yritysten itsenäistä asiointia tuomioistuimissa. Muutos palvelee tavoitetta lisätä sähköisen asioinnin käyttöä ja yksityisten tosiasiallisia mahdollisuuksia laittaa yksinkertainen riita-asia vireille ilman oikeudellista avustajaa, sillä 1.9.2019 lukien kuka tahansa voi lukea summaarisen riita-asian määritelmän laista eikä määritelmän selittämiseksi tarvitse palkata juristia. Juristien ydinosaaminen ja suurin lisäarvo pääsevät oikeuksiinsa monimutkaisissa riidoissa.

    Kuva muokattu alkuperäisestä: CC0-lisenssi

    Oikeusturvaa koskevan Suomen perustuslain 21 §:n mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa sekä oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi. Puhutaan oikeudesta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, joka taataan myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa. Perus- ja ihmisoikeutena tunnustettuun oikeuteen oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin kuuluu vaatimus oikeuden tosiasiallisesta saatavuudesta. Yksityisellä on oltava käytettävissään tosiasiallisesti tehokkaat oikeussuojakeinot, joiden avulla vaatia lain hänelle kuuluvien oikeuksiensa toteuttamista.

    Perustuslain 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Vastuu oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja oikeuden tosiasiallisen saatavuuden toteuttamisesta kuuluu siis ensisijaisesti valtion ja sen viranomaisten vastuulle. Oikeusturvan toteuttaminen edellyttää aktiivisia toimia joka hallinnollisella portaalla. Eduskunnan on huolehdittava tuomioistuinten riittävästä resursoinnista ja turvattava oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin lainsäädännön tasolla. Tuomioistuinten ja viranomaisten hallinnollisilla käytännöillä on lopulta ratkaiseva merkitys oikeudenmukaisuuden toteutumisessa yksittäistapauksessa. Merkittävä vastuu perustuslain 21 ja 22 §:ien asettamiin vaatimuksiin vastaamisessa on yksittäisellä tuomarilla ja virkamiehellä, joka kulloinkin soveltaa lakia ja ratkaisee käsiteltävänään olevan asian.

    Oikeudesta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja oikeuden tosiasiallisesta saatavuudesta oli kyse myös apulaisoikeuskanslerin päätöksessä 1.3.2018, joka koski Viestintäviraston menettelyä muutoksenhakuohjauksessa. Tapauksessa kantelija oli reklamoinut Viestintävirastolle viraston lähettämistä laskuista. Kantelija oli myös pyytänyt virastolta muutoksenhakuohjeita. Virasto oli ohjeistanut kantelijaa kantelun tekemisestä oikeuskanslerille tai oikeusasiamiehelle, mutta jättänyt kertomatta mahdollisuudesta tehdä oikaisuvaatimus kantelijalta peritystä maksusta. Viestintäviraston kanteluun antaman vastauksen mukaan laskuissa kerrotaan mahdollisuudesta tehdä oikaisuvaatimus, mutta kantelijan apulaisoikeuskanslerille lähettämän kantelun liitteenä olevissa laskukappaleissa ei kyseistä mainintaa kuitenkaan ollut.

    Hallintolain 8 §:n mukaan viranomaisen on toimivaltansa rajoissa annettava asiakkailleen tarpeen mukaan hallintoasian hoitamiseen liittyvää neuvontaa sekä vastattava asiointia koskeviin kysymyksiin ja tiedusteluihin. Apulaisoikeuskansleri katsoi ratkaisussaan, että Viestintävirasto ei ollut toiminut hallintolain 8 §:n edellyttämällä tavalla ja kertonut oikaisuvaatimuksen tekemisen mahdollisuudesta, vaikka kuuden kuukauden määräaika oikaisuvaatimuksen tekemiseksi oli vielä kulumassa. Ohjeistus olisi tullut antaa suullisesti tai kirjallisesti sitä pyydettäessä, vaikka muutoksenhakuohje olisikin annettu laskun liitteenä. Viestintävirasto ilmoitti tapauksen johdosta kiinnittävänsä jatkossa enemmän huomiota neuvontaan ja ohjaamiseen muutoksenhaussa sekä täsmentävänsä muutoksenhakuohjeitaan.

    Tapaus on hyvä esimerkki siitä, miten viranomaiskäytännöt ja yksittäisen viranhaltijan toiminta voivat vaikuttaa oikeuden tosiasiallisen saatavuuden toteutumiseen. Puutteellisesta neuvonnasta ja epäselvistä ohjeista aiheutuva oikeudenmenetysten riski ei saisi koitua yksityisen vahingoksi. Vastaavien tapausten osalta jokaisen tulisi olla tietoinen lain takaamista oikeuksista, tai ainakin kääntyä asianajajan tai muun lainoppineen puoleen saadakseen apua. Mahdollista nimittäin on, että päätöksen saanut tyytyy viranomaisen antamaan selvitykseen, jolloin viranomaisen lain vastainen menettely jää käytännössä lopullisesti hänen vahingokseen.

    8.3.2018
    Klaus Kinanen
    Oikeusnotaari

    Apulaisoikeuskanslerin päätös 1.3.2018 dnro OKV/180/1/2017

    Kuva: CC0-lisenssi

    Yksityishenkilöiden ja kotitalouksien taloudenhoidon näkökulmasta Suomen kehitystä finanssimarkkinoiden vapautumisesta nykyhetkeen leimaa velkaantumisen tavanomaistuminen. Luotonantajat ovat myöntäneet huomattaviakin lainoja perehtymättä luotonottajien taloudellisiin olosuhteisiin ja maksukykyyn muuten kuin pintapuolisesti. Digitaalisen kulutusyhteiskunnan kiihkeä elämänrytmi puolestaan luo kuluttajille impulsiivisia ostotarpeita eikä juurikaan kannusta huolelliseen harkintaan lainahakemusta tehtäessä. Moni kuluttaja tulee pikapikaa lainasopimuksen tehtyään sitoutuneeksi kohtuuttoman kalliisiin lainaehtoihin.

    Velkarahoitusta ei pidä kategorisesti leimata ongelmalliseksi. Velkarahoitus voi olla välttämätön esimerkiksi suurissa hankinnoissa, tai kun halutaan muuten jaksottaa hankinnan kuluja pitkälle ajanjaksolle. Joskus velallisen taloudelliset olosuhteet ovat kuitenkin sellaiset, että hän ei kykene maksamaan erääntyviä laskuja ajoissa.

    Maksuhäiriöiden kirjaaminen luotonantajien tappioksi ei ole taloudellisen toiminnan jatkuvuuden kannalta kestävää. Luottoyhteiskunnassa syntyykin tarve yksinkertaiselle, nopealle ja halvalle menettelylle, jonka avulla velkojat voivat vaatia saataviensa perimistä pakkotoimenpitein, eli käytännössä ulosottotoimin. Velkomuksiin soveltuvia yksinkertaisia menettelyjä on useita eri Euroopan maissa. Suomessa summaarisen velkomisasian voi laittaa vireille käräjäoikeudessa tekemällä oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 3 §:n mukaisen suppean haastehakemuksen.

    Summaarisen prosessin vireille saattamiseksi velkomusasiassa riittää, että asia ei kantajavelkojan käsityksen mukaan ole riitainen. Tuomioistuin lähettää kantajan haastehakemuksen tiedoksi vastaajavelalliselle. Ellei vastaaja vastaa haasteeseen 14 vuorokauden kuluessa haasteen tiedoksiannosta ja vastusta kantajan vaatimusta, voidaan häntä vastaan antaa yksipuolinen tuomio, jossa hänet velvoitetaan maksamaan kantajalle. Tuomion sisältö vastaa tällöin yleensä kantajan vaatimuksia.

    Summaarisessa menettelyssä kantajan tarve saada nopeasti täytäntöönpanokelpoinen tuomio saa suhteessa vastaajan oikeusturvaan suuren merkityksen. Tuomioistuin ei niinkään tutki asian sisältöpuolta ja sitä, onko kantajan vaatimus oikea ja kohtuullinen. Tuomion sisällöllisellä oikeudenmukaisuudella ei toisin sanoen ole merkitystä. Sen sijaan tuomioistuin lähinnä varmistaa, että suppealle haastehakemukselle asetetut vaatimukset täyttyvät ja että haasteen tiedoksianto kantajalle on tapahtunut oikein ja menettely on muutenkin ollut oikeudenkäymiskaaren mukaista.

    Kun velallinen saa tiedoksi haasteen velkomusasiassa, kyse on luultavasti summaarisesta asiasta. Välttääkseen yksipuolisen tuomion velallisen on vastustettava haastetta, jolloin asia siirretään käsiteltäväksi tavanomaisessa riita-asian käsittelyjärjestyksessä ja tuomioistuin voi ylipäätään tutkia asian sisältökysymyksiä. Ellei velallinen vastusta haastetta määräajassa, on hänen turha odottaa kutsua käräjäoikeuden suulliseen käsittelyyn, jossa hän voisi esittää näkemyksensä asiasta. Toisin kuin riita-asiat yleensä summaariset asiat ratkaistaan nimittäin kirjallisessa menettelyssä kansliassa.

    Velallisvastaajalla on kuitenkin vielä yksipuolisen tuomion jälkeenkin mahdollisuus korjata passiivisuutensa aiheuttamat oikeudenmenetykset. Vastaaja voi hakea yksipuoliseen tuomioon takaisinsaantia 30 päivän kuluessa siitä, kun hän on saanut todisteellisesti tiedon tuomiosta esimerkiksi ulosmittaustoimituksen yhteydessä. Takaisinsaanti mahdollistaa asian eräänlaisen uudelleentutkinnan. Takaisinsaantihakemuksen menestymisen edellytyksenä on kuitenkin, että vastaaja, nyt takaisinsaannin hakija, esittää sellaisia perusteita, jotka osoittavat yksipuolisen tuomion olleen väärä. Kysymykseen voivat tulla esimerkiksi väitteet kohtuuttomista ja mitättömistä sopimusehdoista. Ellei takaisinsaantia haeta määräajassa, tulee yksipuolinen tuomio lainvoimaiseksi eli lopulliseksi.

    6.2.2018
    Klaus Kinanen
    oikeusnotaari

    Kuva muokattu alkuperäisestä: https://pxhere.com/fi/photo/773711, CC0 Public Domain

    Meillä vuodesta 1986 lähtien voimassa olleeseen lakiin liiketoimintakiellosta on tehty jo useampiakin täsmennyksiä ja muutoksia. Määräämisessä liiketoimintakieltoon 3-7 vuodeksi on ollut kyse yleensä talousrikoksista annettujen tuomioiden liitännäisseuraamuksesta, josta ei edes syyteneuvottelussa ole voinut keskustella. Kyse on sopimattoman ja vahingollisen liiketoiminnan estämiseksi määrättävästä määräaikaisesta liiketoimintakiellosta, joka pakottaa siihen määrättävän henkilön luopumaan yritystoiminnasta ja siirtymään palkansaajaksi.

    Nyt tammikuussa voimaan tulevat muutokset ovat kuitenkin asianajajan näkökulmasta mielenkiintoisia antaen sekä uusia työkaluja vastatessa liiketoimintakiellon määräämisvaatimuksiin että myös lisäten huolestuneisuutta eräiden valvontaviranomaisten toimivallan laajentumisesta. Syyteneuvotteluun muutokset eivät vaikuta edelleenkään.

    Toisaalta liiketoimintakielto voidaan määrätä nyt rajoitettuna siten, että se ei koske tietynlaajuista yritystoimintaa. Tällöin voidaan eräin edellytyksin ottaa huomioon henkilön poikkeavat mahdollisuudet turvata toimeentulonsa palkkatyöllä.

    Liiketoimintakiellon määräämisen henkilöpiiri laajenee entisestään ammatinharjoittajiin, joita uhka liiketoimintakiellosta ei ole aikaisemmin koskenut.

    Puolustautumisen kannalta on lakiin tulossa maksukyvyttömyyden hyväksyminen syyksi, joka estää liiketoimintakieltoon määräämisen vaikka lakisääteiset velvollisuudet olisi laiminlyöty.

    Lakimuutos laajentaa huolestuttavasti eräiden valvontaviranomaisten kuten verohallinnon mahdollisuutta pyytää liiketoimintakiellon määräämisen edellytysten tutkintaa vaikka rikosasiaa ei olisikaan esim. syyttämättä jättämispäätöksen perusteella enää vireillä tai ylipäätänsä ei olisi taloudelliseen toimintaan liittyvää muuta moitittavaa tekoa lakisääteisten velvollisuuksien laiminlyönnin lisäksi.

    Mitä tarkoitetaan liiketoiminnalla

    Lakimuutos sisältää uuden liiketoiminnan määritelmän ja laajentaa liiketoimintakiellon soveltamisalaa ammattitoimintaan. Laajennus koskee siten laissa määriteltyä henkilöpiiriä ja kiellon sisältöä yksityiseen elinkeinonharjoittajaan nähden.

    Lain mukaan liiketoiminnalla tarkoitetaan kirjanpitolaissa tarkoitettua liike ja ammattitoimintaa. Kirjanpitolaki ei kuitenkaan sisällä liiketoiminnan ja ammattitoiminnan määritelmiä. Yleensä näillä kuitenkin tarkoitetaan toimintaa, josta luonnollinen henkilö on kirjanpitovelvollinen. Kirjanpitolaissa on vuoden 2016 alusta kirjanpitovelvollisella tarkoitettu luonnollista henkilöä liike- ja ammattitoiminnan harjoittajana ei kuitenkaan maatilatalouden ja kalastuksen harjoittajaa.

    Henkilöpiiri

    Ennen muutosta olevassa laissa todetaan henkilöpiirin osalta ”yksityinen elinkeinonharjoittaja, jonka harjoittamasta liiketoiminnasta on kirjanpitolaissa 655/1973 säädetty kirjanpitovelvollisuus”

    Voimaan tulevassa laissa on henkilöpiiristä, johon myös voidaan kohdistaa liiketoimintakiellon määräämisvaatimus, lausuttu ”yksityinen elinkeinonharjoittaja, jolla on kirjanpitolaissa säädetty kirjanpitovelvollisuus”.

    Tämä siis tarkoittaa, että liiketoimintakieltoon voidaan nyt määrätä aikaisemmasta poiketen myös ammattitoimintaa harjoittava henkilö pois lukien maatilatalouden ja kalastuksen harjoittaja.

    Määräämisen edellytykset

    Lakiin lisättiin määräämisen edellytyksiin ”muusta kuin maksukyvyttömyydestä johtuvasta syystä”.

    Maksukyvyttömyyden ottaminen mukaan liiketoimintakiellon määräämisen edellytyksiin on ollut perusteltua niissä tapauksissa, joissa lakisääteisten velvollisuuksien laiminlyönti on johtunut yksin siitä, että yritystoiminta on muuttunut kannattamattomaksi. Kuitenkin tulee erottaa tapaukset, joissa lakisääteisten velvollisuuksien laiminlyönnillä rahoitetaan yritystoimintaa muutoin tai suositaan muita velkojia ja muutkin liiketoimintakiellon määräämisen edellytykset täyttyvät.

    Maksukyvyttömyydellä tarkoitetaan yleensä, että velallinen on muuten kuin tilapäisesti kykenemätön maksamaan velkojaan niiden erääntyessä. Hallituksen esityksessä maksukyvyttömyydellä viitataan verorikkomusta koskevaan mainintaan ”muun syyn kuin maksukyvyttömyyden takia”. Verorikkomuksen säätämisen yhteydessä lakivaliokunta esitti, että rangaistukseen ei tulisi tuomita tilanteessa, jossa laiminlyönti on johtunut sellaisesta maksukyvyttömyydestä, joka ei ole johtanut konkurssiin. Maksukyvyttömyys tarkoittaisi siis muutakin kuin konkurssia edeltävää maksukyvyttömyystilannetta.

    Hallituksen esityksessä katsotaan, että liiketoimintakieltoon määrääminen on lähellä verorikoksia koskevaa tunnusmerkistöä ja siten olisi perusteltua pitää maksukyvyttömyyden määrittely samanlaisena kuin verorikkomuksen tunnusmerkistössä on.

    Lakimuutoksessa muutettiin myös laiminlyönnin olennaisuusharkintaa koskevia säännöksiä siten, että luovuttiin viittauksesta kirjanpitorikoksen tunnusmerkistön mukaiseen vaatimukseen ”ettei kirjanpitovelvollisen taloudellista tulosta ja asemaa tai kirjanpitovelvollisen liiketoiminnan kannalta olennaisia liiketapahtumia kyetä selvittämään ilman kohtuutonta vaivaa”.

    Tämän muutoksen taustana on nykykäytäntöön verrattuna, että jatkossa ei ole estettä arvioida liiketoimintakieltoon määräämisen edellytyksiä tekemättä rikosilmoitusta muusta rikoksesta. Tähän saakka liiketoimintaan määräämisen edellytykset on tutkittu muun esitutkinnan yhteydessä. Muutos liittyy myös siihen, että muilla lainmuutoksilla laajennetaan niiden tahojen piiriä, joilla on oikeus pyytää erikseen liiketoimintakieltoon määräämisen edellytysten selvittämistä.

    Lakiin lisättiin laiminlyönneistä aiheutuneilla vahingoilla tavoitellun taloudellisen hyödyn määrän arviointi. Tätä ei aikaisemmin ollut ja se liittyy laiminlyöntien olennaisuuden arviointiin yhdessä muiden seikkojen kuten suunnitelmallisuuden, keston ja toistuvuuden kanssa.

    Taloudellisen hyödyn tavoittelu ei kuitenkaan ole ehdoton edellytys liiketoimintakiellon määräämiseksi vaikkakin sillä on keskeinen merkitys arvioitaessa teon moitittavuutta ja olennaisuutta.

    Liiketoimintakiellon sisältö

    Tuomioistuimella on ollut erityisistä syistä mahdollisuus määrätä ettei liiketoimintakielto koske tietynlaista liiketoimintaa. Lakiin lisättiin sanat ”tai tietynlaajuista liiketoimintaa”.

    Tässä on siis kyse tuomioistuimen harkinnasta määrätä erityisistä syistä rajoitetumpi liiketoimintakielto huomioiden sallitun liiketoiminnan laajuus. Rajoitetumpi ei koske ajallisesti kiellon määräämistä säädettyä määräaikaa lyhemmäksi, vaan rajoitus koskee laajuudeltaan tietyn liiketoiminnan sallimista.

    Säännöksen taustana on tilanne, jossa perustellusti henkilön toimeentulon hankkiminen vaikeutuisi kohtuuttomasti ja poikkeuksellisesti verrattuna palkkatyöhön. Tällöin tuomioistuin voisi sallia tietynlaajuisen liiketoiminnan harjoittamisen sidottuna esim. liikevaihdon määrään.  Rajoitetun liiketoimintakiellon määräämisessä tuomioistuin joutuisi arvioimaan myös sitä, minkälainen liike- tai ammattitoiminta on liiketoimintakieltoasiaan johtanut ja voidaanko olettaa, että henkilö tulisi noudattamaan tuomioistuimen määräystä.

    Liiketoimintakieltoasian tutkinta

    Ennen laki sisälsi vain lyhyen toteamuksen, että jos henkilö on epäiltynä liiketoiminnassa tehdystä rikoksesta, jota ei voida pitää vähäisenä, tulee esitutkinnan yhteydessä tutkia myös ovatko liiketoiminnan määräämisen edellytykset olemassa.

    Laajennetussa liiketoimintakiellon määräämisen edellytysten selvittämisessä tulee tutkia ei vain esitutkintaan liittyen vaan erikseen syyttäjän, tietyn valvovan viranomaisen paitsi ei konkurssiasiamiehen ja konkurssilain tarkoittaman pesänhoitajan pyynnöstä edellytysten olemassaolo sellaisessakin tilanteessa, jossa muuta epäilyä esim. talousrikoksesta ei ole.

    Liiketoimintakiellon määräämisen edellytykset tulee tutkia syyttäjän pyynnöstä siinäkin tapauksessa, että asiassa ei olisi muutoin syyllistytty rikolliseen menettelyyn. Tällä viitataan edellä mainittuun tilanteeseen, jossa lakisääteisten velvoitteiden laiminlyönti on johtunut muusta kuin maksukyvyttömyydestä.

    Edellä mainittua viranomaista ja pesänhoitajaa koskee vaatimus, että pyyntöön on oltava perusteltu syy epäillä, että henkilö voidaan määrätä liiketoimintakieltoon. Syyn on oltava enemmän kuin pelkkä syytä epäillä –tasoinen kynnys ja pyynnön esittäjällä tulee olla perusteltu käsitys lakisääteisten velvollisuuksien olennaisesta rikkomisesta. Täyttä varmuutta ei tarvitse olla, koska asian tutkinta kuuluu lopullisesti poliisille. Hallituksen esityksen mukaan pyyntöä ei tulisi tehdä kuin poikkeustapauksissa yksittäisen laiminlyöntiin liittyen. Pyyntöä ei saisi tehdä säännönmukaisesti ilman tapauksen arviointia.

    Arvioinnissa taas tulee ottaa huomioon erityisesti laiminlyönnin suunnitelmallisuus, kesto ja toistuvuus, aiheutuneen vahingon määrä ja taloudellisen hyödyn määrä. Jos arvioinnissa päädytään siihen, että laiminlyönnin syynä on maksukyvyttömyys, ei perustetta tutkintapyynnön esittämiselle ole.

    Arvioinnissa on huomioitava, että teon tulee liittyä kiinteästi taloudelliseen toimintaan ja että huomioon otettavat lakisääteiset laiminlyödyt velvollisuudet liittyvät kiinteästi kyseiseen taloudelliseen toimintaan. Muiden lakisääteisten velvollisuuksien kuten viranomaisten toimitilaa koskevien määräysten laiminlyönti, on asiaan vaikuttamaton.

    Asiassa on kyse siitä, että henkilöä ei muutoin ole syytä epäillä rikoksen tekemisestä. Jos näin olisi, tulisi viranomaisen tai pesänhoitajan tehdä asiasta rikosilmoitus.

    Niiden tahojen määrä, joilla on oikeus pyytää liiketoimintakiellon määräämisen edellytysten selvittämistä, ovat merkittävästi laajentuneet.

    Uusina tahoina laissa mainitaan nyt tähän asti valvontaa suorittaneet viranomaiset: vero-, tulli-, ulosotto ja palkkaturvaviranomainen, julkisista varoista avustuksia ja etuuksia myöntävän viranomainen, elinkeinotoimintaan liittyviä lupa- ja valvontatehtäviä hoitava viranomainen.

    Hallituksen esityksessä on varsin laajasti selvitetty mitä arvioinnissa tulee ottaa huomioon. Kuitenkin jää epäily siitä, että ovatko kaikki muun toimen ohella aikaisemmin määrätyn liiketoimintakiellon noudattamista valvoneet tahot aivan oikeita arviomaan sitä, onko jossain taloudellisessa toiminnassa lakisääteisten velvollisuuksien laiminlyönti ollut sellaista, että pyyntö tutkinnan aloittamiseksi on tehtävä.

    Voimaantulo

    Lakimuutokset tulevat voimaan 15.1.2018 ja muutoksia sovelletaan kahdella eri tavalla.

    Muusta kuin maksukyvyttömyydestä johtuvaa laiminlyöntiä ja taloudellisen hyödyn arviointia sovelletaan myös ennen voimaantuloa tehtyihin laiminlyönteihin.

    Tietynlaajuisen liiketoiminnan rajaaminen kiellon ulkopuolelle koskee vain liiketoimintakieltoa, joka määrätään lain tultua voimaan.

    4.1.2018
    Tapio Kinanen
    asianajaja, Hyvinkää

    Kuvituskuva, muokattu. Originaali: Mattila, Matti. CC BY 2.0 -lisenssi.

    Paikkakuntamme lehdessä Aamupostissa on kuluneen vuoden aikana keskusteltu pysäköinninvalvonnasta. Se, että pysäköinninvalvonta puhuttaa ja herättää kiivaitakin kannanottoja, ei liene mitenkään poikkeavaa tai yllätyksellistä. Kuitenkin keskustelusta nousi esiin eräs seikka, jota pidettiin erityisen kuohuttavana.

    Osalla Riihimäen, Hyvinkään ja Vantaan pysäköinninvalvojista on nimittäin ollut tapana jättää merkitsemättä koko nimensä pysäköintivirhemaksulappuun ja käyttää sen sijaan pelkkää sukunimeä taikka nimikirjaimia. Jos maksulapun ilmestyminen oman auton tuulilasiin saa monen näkemään punaista, ei vääryyden kokemusta vaikuta ainakaan lieventäneen virkaansa toimittavan pysäköinninvalvojan piiloutuminen anonymiteetin taakse.

    Pysäköinninvalvojien mainitusta käytännöstä kanneltiin oikeuskanslerille. Apulaisoikeuskansleri Hakonen antoi asiassa päätöksen 10.11.2017 (Dnrot OKV/1590/1/2016 ja OKV/399/1/2017). Päätös on pysäköinninvalvojien kannalta niin sanotusti langettava ja yksiselitteinen: pysäköinninvalvojan on merkittävä pysäköintivirhemaksulappuun koko nimensä, siis etu- ja sukunimensä kokonaisuudessaan. Asiassa on pohjimmiltaan kyse paitsi pysäköinninvalvontaa koskevan lainsäädännön noudattamisesta myös hyvän hallinnon takeista.

    Pysäköintivirhemaksu voi tuntua rangaistukselta. Sitä se ei kuitenkaan ole ainakaan rikosoikeudellisessa merkityksessä. Pysäköintivalvonta on osa julkista hallintotoimintaa ja pysäköintivirhemaksun määräämisessä on kyse hallintopäätöksen tekemisestä. Virkaa tekevän valvojan kuljeskelu ja lappujen livauttelu auton tuulilasin pyyhkijänsulan alle on arkipäivän hallintotoimintaa, jota kaupunkilaiset, kansalaiset tai Suomen lainkäyttöpiirissä muuten vain oleskelevat harvemmin yhdistävät Suomen valtiovaltaan. Myös arkipäivän hallinnossa on noudatettava hallintolakia ja hyvän hallinnon käytänteitä.

    Tiedon saatavuuden perusteita hallinnossa suhteessa yksilöön määrittää julkisuusperiaate. Periaate ilmaisee hallinnossa noudatettavan pääsäännön, jonka mukaan hallinnossa tuotettava ja käsiteltävä tieto on julkista ja kaikkien saatavilla. Julkisuusperiaatteesta poikkeaminen vaatii nimenomaiset perusteet, kuten esimerkiksi yksityisyyden suojaamisen.

    Julkisuusperiaate toteuttaa hallinnon avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Jokaisen on mahdollista tarkastella hallinnossa tehtyjä ratkaisuja, mikä torjuu hallinnon mielivaltaistumista. Avoin ja läpinäkyvä hallinto on keskeinen ennakoitavuuden ja yksilön oikeusturvan tae. Se on myös erottamaton osa oikeus- ja hyvinvointivaltiota.

    Julkisuusperiaatetta vasten näyttää selvältä, että avoimuus ja läpinäkyvyys tulee ulottaa myös hallintopäätöksiin. Hallintolain mukaan päätöksen tehneen virkailijan koko nimen merkitseminen hallintopäätökseen ei kuitenkaan ole ehdottoman välttämätöntä, vaikkakin se on vahva pääsääntö. On toisaalta huomattava, että hallintolaki on yleislaki. Muualla erityislainsäädännössä voi olla hallintolakia tarkentavia tai siitä poikkeavia säännöksiä.

    Pysäköinninvalvontaa koskee oma erityislakinsa eli laki pysäköinninvalvonnasta. Pysäköinninvalvonnasta annetun lain 7 §:n mukaan pysäköintivirhemaksulappuun on merkittävä päätöksen tekijän nimi. Avoimeksi jää, riittääkö lain vaatimusten täyttämiseen sukunimi, vai edellytetäänkö koko nimen merkitsemistä. Olisiko pysäköinninvalvojien suojeleminen heihin mahdollisesti kohdistuvilta pysäköintivirhemaksun saaneiden kostotoimilta riittävä peruste sille, että koko nimeä ei tarvitse merkitä?

    Kysymystä voidaan lähestyä julkisuusperiaatteen näkökulmasta ja todeta, että päätökseen tulee tietenkin merkitä sekä etu- että sukunimi. Asiaan vaikuttaa myös tavallista lainsäädäntöä huomattavasti järeämmässä laissa, Suomen perustuslain 118 §:ssä säädetty virkavastuu. Pykälän mukaan virkamies vastaa virkatoimiensa lainmukaisuudesta.

    PL 118 §:n säännös on yksiselitteinen. Perustuslaki edellyttää virkavastuun toteuttamista, mikä ei ole mahdollista, ellei hallintopäätöksen tekijästä ole tietoa. Pysäköinninvalvonnassa piilee yhtä lailla kuin muussakin hallintotoiminnassa mielivaltaistumisen vaara. Tämän, ja yleisen oikeudenmukaisuudenkokemuksen varjelemisen vuoksi on perusteltua yhtyä apulaisoikeuskansleri Hakosen päätökseen ja todeta: pysäköinninvalvojan on merkittävä päätökseen etu- ja sukunimensä ja sellaisella käsialalla, että nimi on luettavissa. Tätä edellyttää edellä todetusti myös suomalaisen oikeusvaltion selkäydin, perustuslaki.

    28.11.2017
    Klaus Kinanen
    Oikeusnotaari

    Suomen Prosessioikeusyhdistyksen seminaarin 23.8.2017 Helsingin käräjäoikeuden auditoriossa aiheena oli laajojen rikosjuttujen käsittely ja ratkaisujen etsiminen prosessin ongelmakohtiin, kuten käsittelyaikojen pitkittymiseen ja oikeudenkäyntiaineiston paisumiseen. Laajat rikosjutut ovat usein uutisoinnin kohteena ja ne ovat viime aikoinakin saaneet runsaasti lähetysaikaa televisiossa sekä palstatilaa lehdissä. Medialla on kova työ tiivistää monimutkaisten oikeudenkäyntien sisältö luettavaan ja ehkä joskus viihteelliseenkin muotoon. Mediaa huomattavasti ankarampi työsarka ja vastuu ovat kuitenkin tuomareilla ja muilla oikeudenkäyntiin osallistuvilla, joille jutun ratkaiseminen on työ tai henkilökohtainen kohtalonkysymys.

    Seminaari alkoi kutsuvieraan Svean hovioikeuden hovioikeudenneuvos Niklas Wågnertin esityksellä Svean hovioikeuden En skräddarsydd rättegång -projektista ja siinä tehdyistä havainnoista laajojen ja monimutkaisten rikosjuttujen käsittelystä. Projektissa huomiota kiinnitettiin tuomarin, syyttäjän ja vastaajan sekä asianomistajan roolien ohella myös oikeudenkäynnin käytännön järjestelyihin liittyviin seikkoihin lähtien salin ilmanvaihdosta, jotka kaikki osaltaan vaikuttavat prosessin muodostumisessa tehokkaaksi ja mielekkääksi. Wågnertin esitys toimi johdantona sitä seuranneelle akateemisten ja oikeudenhoidon käytännön asiantuntijoiden paneelikeskustelulle. Paneeli jatkoi Wågnertin alustamalla linjalla tarkoituksena etsiä keskustelun avulla uusia menettelytapoja laajojen juttujen käsittelyyn. Ongelmanratkaisun avaimena pidetään tätä nykyä eri ammattiryhmien ja osapuolten avointa keskustelua sen sijaan, että kukin viiteryhmä pitäytyisi omassa nurkkapöydässään. Paneelissa tuomarit, syyttäjät, asianajajat sekä akateemikot olivat kaikki samanarvoisia keskustelijoita ja myös yleisö osallistui keskusteluun.

    Me-henkeä uhkuvien panelistien yksi keskeisimpiä parannusehdotuksia olikin rikosprosessiin osallistuvien yhteistyön laajentaminen ja syventäminen prosessin aikana. Oikeudenkäynnin joutuisuus ja sujuvuus edellyttää, että menettelyn suunnittelemiseksi tarvittava tieto on ajoissa saatavilla. Uusilla todisteilla tai väitteillä yllättäminen johtaa suunnitelmien muuttumiseen alkuperäisestä ja tätä tulisi mahdollisuuksien mukaan välttää.

    Laajoissa ja monimutkaisissa rikosjutuissa esitetään usein runsaasti todistelua. On arvioitu, että todistelulla on näissä jutuissa taipumus paisua entisestään niinkin, että huomattavaa osaa todistelusta voidaan pitää jutun ratkaisun kannalta vähämerkityksisenä. Vähämerkityksinenkin oikeudenkäyntiaineistoon otettu todistelu on kuitenkin esitettävä, mikä aiheuttaa käsittelyn pitkittymistä ja kustannuksia.

    Panelistit sysäsivät vastuun todistelun kontrolloimisesta vuoroin tuomareille, syyttäjille ja asianosaisten avustajille. Tuomareita vaadittiin käyttämään materiaalisen prosessinjohdon velvollisuuksiaan aktiivisemmin ja erottamaan riidattomat seikat riitaisista, joista on tarpeen esittää todistelua ja hylkäämään tarpeeton todistelu. Ajoittain vaikutti siltä, että osa panelisteista uskoi kaikkivoipan Hercules-tuomarin olemassaoloon.

    Vaikka laissa tuomaria velvoitetaankin yksiselitteisesti täyttämään mainittu velvollisuutensa, lienee kuitenkin selvää, että käytännössä arvio todistelun tarpeettomuudesta ja hylkäämisestä voi olla monimutkainen. Osa panelisteista painottikin syyttäjän vastuuta todistelun laajuudesta. Toisaalta sillä, että syyttäjä esittää vain syytteen toteennäyttämisen kannalta keskeiset todisteet ratkaistaan vain puoli ongelmaa, sillä syytetyllä on mahdollisuus esittää vastatodistelua mielin määrin. Toinen asia on, että onko syyttäjälläkään mahdollisuuksia hahmottaa etukäteen, mikä kaikki todistelu tulee olemaan merkityksellistä.

    Niinpä vastuuta tarpeettoman todistelun rajoittamisesta kokeiltiin asettaa syytetyn avustajan harteille. Ehdotus on kuitenkin sikäli pulmallinen, että avustajan tehtävänä on ensisijaisesti ajaa päämiehensä etua ja kynnys jättää jokin mahdollisesti asiaan vaikuttava todiste pois on korkea. Päämies voi samaan aikaan olla vaatimassa avustajaansa täydentämään todistelua niistäkin seikoista, joista ei ole riitaa ja joista ei ole tarpeen esittää enempää näyttöä. Avustajan voi olla vaikea vakuuttaa päämiehensä todisteen tarpeettomuudesta.

    Oikeudenkäynnin kaikkien osallisten yhteistyötä riitaisten ja riidattomien seikkojen erottamiseksi voidaan pitää ainakin osaratkaisuna tähän ongelmaan. Tuomarin yhteenvedossa kirjoittama erottelu riitaisista ja riidattomista seikoista auttanee asianosaisia keskittymään todistelussa olennaiseen. Asianosaisten on myös voitava luottaa tuomarin materiaalisen prosessinjohdon toimiin eikä heille saa koitua oikeudenmenetyksiä luottamuksensa seurauksena. Ratkaisu asettaa paljon vaatimuksia tuomarin asiantuntemusta kohtaan, mutta onhan tuomarin ammattia jo vanhastaan arvostettu ja pidetty kutsumustyönä. Tuomarin roolin vaatimusten täyttäminen ei liene mahdotonta, kunhan vain oikeuslaitoksen riittävistä resursseista ja uusien tekniikoiden hyödyntämisestä huolehditaan.

    30.8.2017
    Klaus Kinanen
    oikeusnotaari
    assistentti

    En skräddarsydd rättegång –projektin raportti saavavilla: http://www.svea.se/Domstolar/sveahovratt/Nyheter/En%20skr%C3%A4ddarsydd%20r%C3%A4tteg%C3%A5ng%20-%20och%20v%C3%A4gen%20dit.pdf