Päivä: 2.2.2015

Helsingin hallinto-oikeus antoi 14.1.2015 työpanokseen perustuvassa osingon verotusasiassa päätöksen, jonka käsittelyä valitusprosessissa voidaan perustellusti hieman kyseenalaistaa.

Puolisot A ja B omistivat puoliksi holdingyhtiö X Oy:n osakekannan. Osakkeet olivat samanlajisia eikä yhtiöjärjestyksessä ollut määrätty osingosta. X Oy oli osakkaana lääkäritoimintaa harjoittavassa Y Oy:ssä. Y Oy oli jakanut B:n työpanokseen perustuvaa työpanososinkoa X Oy:lle 43 133,11 euroa vuonna 2011. X Oy:n yhtiökokous päätti jakaa A:lle ja B:lle verovapaata osakkeen matemaattiseen arvoon perustuvaa osinkoa osakeomistuksen perusteella yhteensä 15 070 euroa ja B:lle työpanokseen perustuvaa osinkoa 43 133,11 euroa. X Oy jakoi vuonna 2011 osinkoa yhteensä 58 203,11 euroa. Puoliso A ei työskennellyt Y Oy:ssä ja asiassa oli kysymys hänelle maksetun osinkotulon verotuksesta.

Säännönmukaisessa verotuksessa X Oy:n jakama osinkotulo oli verotettu puoliksi puolisoilla, kummallakin 29 101,55 euroa. A:n vaatimuksesta verotuksen oikaisulautakunta katsoi, että A:n tulona oli verotettava yhtiökokouksen päätöksen mukaisesti vain osakeomistuksen perusteella jaettu verovapaa osinko, josta A:n osuus oli puolet eli 7 535 euroa. Veronsaajien oikeudenvalvontayksikkö vaati valituksessaan hallinto-oikeudelle, että X Oy:n jakama koko osinko tulee verottaa osakkailla osakeomistuksen mukaisessa suhteessa soveltaen tuloverolain 33b §:n 1 ja 2 momenttia.

Hallinto-oikeus katsoi, että työpanososingon verotusta koskevan tuloverolain 33b §:n 3 momentin mukaan säännöstä sovelletaan sen estämättä mitä muualla laissa sanotaan osinkotulon verotuksesta. Siten työpanosta koskevien säännösten soveltaminen on ensisijaista suhteessa muihin osinkotulon verotusta koskeviin säännöksiin.

Y Oy on jakanut B:n työpanokseen perustuvaa osinkoa X Oy:lle ja B:tä on verotettu Y Oy:n jakamasta osingosta työpanososinkona. Koska A:n puolisoa on jo verotettu Y Oy:n jakamasta työpanososingosta, hallinto-oikeus katsoi, että A:ta ei tule verottaa tästä samasta osingosta. Siten A:n vuoden 2011 verotuksessa hänen osinkotulonaan on verotettava vain X Oy:n osakkeenomistajien tekemän osingonjakopäätöksen mukaisesti puolet sellaisesta osingosta, jonka yhtiö on jakanut osakeomistuksen perusteella.

Asiassa oli siis kyse siitä, että säännönmukaisessa verotuksessa sekä työpanososinko että osakeomistukseen perustuva osinko oli verovelvollisten ilmoituksesta poiketen verotettu osingonjakona puoliksi kummallekin puolisolle.

Oikaisulautakunta katsoi kuitenkin, että A:n tulona, joka ei työskennellyt työpanososinkoa maksaneessa yhtiössä, pidetään yhtiökokouksen päätöksen mukaisesti vain osakkeenomistuksen perusteella jaettua verovapaata osinkoa.

Oikaisulautakunnan päätös olisi ollut täysin tuloverolain säännösten mukainen. Tapaukseen tulee soveltaa tuloverolain 33 b §:n 3 momenttia, joka selvästi toteaa, että sen estämättä, mitä muualla laissa säädetään osingon veronalaisuudesta, osinko on ansiotuloa, jos jakoperusteena on mm. työpanos.

Veronsaajien oikeudenvalvontayksikkö halusi kuitenkin valittaa asiasta hallinto-oikeuteen vaatien, että koko jaettu osinko tulee verottaa osakkailla osakeomistuksen mukaisessa suhteessa tuloverolain 33 b §:n 1-2 momentin mukaisesti.

Kuitenkin työpanososinko on aina koko määrältään veronalaista tuloa eikä siihen sovelleta osinkotulon osittaista verovapautta koskevia säännöksiä. Edelleen osinko on sen henkilön ansiotuloa, jonka työpanoksesta on kysymys riippumatta myös siitä maksetaanko työpanososinko osakkeenomistajayhtiölle vai työpanoksen antajalle. Esillä olevassa tapauksessa tunnutaan menetelleen oikein tältäkin osin, koska B:tä oli verotettu Y Oy:n maksamasta työpanososingosta ennakonpidätys toimittaen riippumatta maksun saajasta.

Voidaan sanoa, että oikeudenvalvontayksikön valitus on ollut alun perin perusteeton eikä asiaa ole liiemmälti ajateltu. Valituksen hyväksyminen olisi johtanut siihen, että samaa osinkotuloa olisi verotettu osin kahteen kertaan. Ensin työpanososinkona Y Oy:ltä ja sitten muuna osinkona X Oy:ltä.

Hallinto-oikeus ratkaisi asian tuloverolain 33 b §:n 3 momentin ensisijaisuuden perusteella siten, että A:ta verotettiin osakkeenomistajien tekemän osingonjakopäätöksen mukaisesti vain osuudestaan siitä osingosta, jonka yhtiö on tehnyt osakeomistuksen perusteella.

Päätöksen normiperuste on selvästi nähtävissä tuloverolain 33 b §:n 3 momentin sanamuodossa ja joka on todettu mm. verohallinnon ohjeissa jo 22.1.2010. Tästä huolimatta voi sanoa, että veronsaajien oikeudenvalvontayksikkö jatkaa aiheetta valitusteitse asian käsittelyä oikaisulautakunnan oikean ratkaisun jälkeen.

Veronsaajien edunvalvontayksikön toiminta on valitettavasti osoittautunut useammassakin hoitamassani veroasiassa periaatteelliseksi väittämiseksi seikoista, jotka eivät ehkä aivan ole olleet lakiin perustuvia tai loppuun saakka harkittuja.

Toki jokainen virkamiesasemassakin pitää kiinni velvollisuuksistaan ja asemansa tuomasta edunvalvonnan tehtävästä mutta sen tarkoitus ei liene olla perusteetta eri mieltä verohallinnon hyväksi sellaisista verotuksen seikoista, jotka muutoin voidaan katsoa riidattomiksi. Seurauksena tästähän on vain pitkittynyt veroprosessi ja kasvaneet kulut, joita ei pääsääntöisesti verovalitusprosessissa voi ns. vastapuolelta vaatia.

– Tapio Kinanen

Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntaina 1.2.2015 artikkelin: ”Hometalosta tuli ostajan kiviriippa”. Aihe on sinänsä viikoittain esillä jossain mediassa eikä varmasti tulevaisuudessakaan jää syrjään. Onhan eduskunnan tarkastusvaliokunnan arvion mukaan maassa noin 10 %:ssa pien- ja rivitaloja pahoja kosteusvaurioita.

Artikkelissa todettiin erään riidan maksaneen tähän mennessä asianajopalkkioina noin 50.000 euroa. Kohteen ostohinta oli vajaa 100.000 euroa. Asiaa on käsitelty vasta käräjäoikeudessa, joka tuomitsi myyjän maksamaan 25.000 euron hinnanalennuksen. Juttu jatkuu hovioikeudessa ja ennen kuin sen ratkaisu tulee, tuntuu siltä, että artikkelin tapausta on käsitelty oikeusasteissa yhteensä noin viisi vuotta.

Artikkelissa ostaja esittääkin, että ”tällaiset asiat kuuluisivat välimiesoikeuteen, josta päätös tulisi kerralla eikä olisi valituskelpoinen”. Kustannuksiksi arvioidaan ”pari kolme tonnia kummallekin osapuolelle”.

Arvioidut kustannukset ja riidan ratkaisutapa sinänsä antavat aiheen pariin kommenttiin.

Jos artikkelin välimiesoikeudella tarkoitettaisiin Keskuskauppakamarin välimieslautakunnan hallinnoimaa riitojen ratkaisua Keskuskauppakamarin välimiesmenettelysääntöjen mukaisesti, on asian vireille saamiseksi maksettava 2.500-3.000 euron hakemusmaksu, joka huomioidaan jäljempänä mainitussa hallinnoimismaksussa. Tässä ei puututa niihin muihin edellytyksiin, joiden tulee olla olemassa ennen kuin välimiesmenettelyä yleensäkään voidaan aloittaa.

Keskuskauppakamari, joka instituutiona hallinnoin koko menettelyä sen keston ajan, perii hallinnoimismaksuna taulukon mukaisen 2.500-3.000 euroa, jos riidan arvo on enintään 50.000 euroa.

Hallinnoimismaksun lisäksi tulee välimiehen palkkio, olettaen että kyseessä on yksijäseninen välimiesmenettely, 2.500-9.000 euroa. Kummatkin kustannuserät nousevat riidan arvon noustessa.

Välimiesmenettely, joka on vastaavanlaista riidanratkaisuprosessia kuin käräjäoikeudessa tapahtuva käsittely, vaatii käytännössä, että asianosaisilla on lakimiesavustajat.

Kokonaisuutena ei siten välimiesmenettelyyn saatetusta hometaloriidasta aivan 2.000-3.000 eurolla per osapuoli selvitä eivätkä artikkelin esittämässä tapauksessa kokonaiskustannukset taida jäädä toteutuneita alemmiksi.

Edellä mainitut kustannushaarukat on otettu ns. nopeutetun välimiesmenettelyn ja normaalin välimiesmenettelyn kustannustaulukoista. Nopeutetussa menettelyssä lopullinen välitystuomio on annettava kolmessa kuukaudessa ja normaalissa menettelyssä yhdeksässä kuukaudessa. Käsittelyajat puoltaisivat siten voimakkaasti välimiesmenettelyn käyttöä.

On tietysti mahdollista, että riidan osapuolet valitsevat yhteisesti välimiehen välimiesmenettelystä annetun lain tarkoituksessa tai pyytävät Keskuskauppakamarin välityslautakuntaa nimeämään välimiesoikeuden. Veloitus on 3.000 euroa ja osin muista kuluista voi siten välttyä mutta menettelyä ei silloin ohjata välimiesmenettelysääntöjen mukaisesti.

Asunto- ja kiinteistökauppariidoissa olisi kuitenkin ajankulumisen, kulujen suuruuden ja henkisten resurssien säästön takia monta kertaa viisaampaa pyrkiä osapuolen väliseen sovitteluun vaihtoehtoisena riidanratkaisumenetelmänä.

Sovittelu voi olla tuomioistuinsovittelua, joka voidaan aloittaa ennen varsinaisen riita-asian vireille tuloakin käräjäoikeudessa tai muuta sovittelua.

Tuomioistuinsovittelussa puheenjohtajana toimii käräjäoikeuden siihen koulutettu käräjätuomari mutta ei tuomarin ominaisuudessa. Sovittelun lähtökohta on osapuolten välinen ohjattu keskustelu tilanteeseen johtaneista tapahtumista, syistä ja mitä ne ovat aiheuttaneet ja miltä asia kokonaisuutena näyttää ja tuntuu erikseen kummankin osapuolen kannalta.

Sovittelun tavoitteena on, että osapuolet ohjataan itse löydettyyn ratkaisuun. Sovittelu ei ole avustajalakimiesten keskustelutilaisuus lainopillisista kysymyksistä eikä puheenjohtajana käräjätuomari ratkaise asiaa.

Muuna sovitteluna tarkoitan esim. Suomen Asianajajaliiton järjestämää sovintomenettely sitä koskevin säännöin. Sovittelijoina toimivat siihen koulutuksen saaneet asianajajat, joita löytyy varsin monelta paikkakunnalta eri puolilta Suomea.

Kummassakin sovittelussa on lähtökohtana, että osapuolet maksavat omat asianajokulunsa. Tuomioistuinsovittelusta voidaan sanoa, että se on maksuton mutta Asianajajaliiton sovintomenettelyssä osapuolten tulee maksaa sovittelijan kulut ja palkkio puoliksi ellei muuta ole sovittu. Sovittelijan tulee ilmoittaa etukäteen palkkioperusteet.

Sovittelu tulee hoitaa joutuisasti.

Menettelyllisesti on siten sovittelu konfliktinratkaisuna huomattavasti edullisempi vaihtoehto kuin pitkä prosessi tuomioistuimessa tai suhteellisen nopeakin käsittely välimiesmenettelyssä. Sovittelu voidaan toteuttaa ennen kuin varoja käytetään laajojen haastehakemusten laatimiseen. Onnistunut sovittelu vaatii lakimiesavustajilta aivan toisenlaista lähestymistapaa jo jutun alkuvaiheessa kuin perinteinen riidanratkaisu.

Sovittelu päättyy onnistuessaan sovintosopimukseen, joka voidaan tuomioistuimessa vahvistaa ja josta tulee täytäntöönpanokelpoinen.

Kun sovittelu menettelynä lähtee osapuolten aidosta halusta asian ratkaisuun vaihtoehtona jonkun muun sanelema pakkoratkaisu, on lopputuloskin osapuolten aikaansaama eikä siten juurikaan ole näkynyt sovituissa riita-asioissa täytäntöönpanon tarvetta. Asiat ovat loppuun saakka hoituneet sovitulla tavalla.

– Tapio Kinanen