Kuukausi: helmikuu 2015

Verotarkastuskin on uudistusten kourissa. Lokakuussa 2014 muutettiin verotarkastusmenettelyä siten, että enää ei anneta alustavaa verotarkastuskertomusta, johon verovelvollisella oli mahdollisuus avustajiensa kanssa antaa kootusti tarpeelliseksi katsomansa selvitys ennen lopullista tarkastuskertomusta ja ennen mahdollisen jälkiverotuksen toimittamista.

Verovelvollisella on mahdollisuus uudessa menettelyssä, joka siis johtaa suoraan lopulliseen tarkastuskertomukseen toimenpide-esityksineen, antaa tarkastuksen aikana selvityksiä ja tarpeellisia lisäselvityksiä asiaan vaikuttavista seikoista. Verovelvollista kuullaan kyllä verotarkastuskertomuksen jälkeen ja asiasta annetaan erillinen lausunto, joka toimitetaan verovelvolliselle tiedoksi. Verotarkastuskertomus ei kuitenkaan enää muutu tämän menettelyn seurauksena. Olen toisaalla kritisoinut menettelyä verovelvollisen oikeusturvan heikentymisenä.

Kokemukseni mukaan aika harvassa on sellainen verovelvollinen, joka verotarkastuksen aikana osaa, kykenee tai ymmärtää puuttua tarkastuksen aikana esiin tulleisiin oleellisiin seikkoihin, jotka hänen kannaltaan vaatisivat selvitystä. Vanhassa järjestelmässä ei ollut lainkaan epätavallista, että alustavaan annetut todisteelliset selvitykset muuttivat asian luonnetta oleellisesti ja estivät tarpeettomat myöhemmät valitukset. Uudessa järjestelmässä näin ei tehdä ja jos jotain oleellista seikkaa erikseen ei kysytä, menee verotarkastuksen saama käsitys sellaisenaan suoraan seuraavaan vaiheeseen eli jälkiverotuksen toimittamiseen. On varsin luultavaa, että edellä mainittu tiedoksiannettava lausunto ei tilannetta muuta syystä, että on niin helppo jo päättyneen tarkastustyön jälkeen todeta, että ”verovelvollinen ei ole esittänyt mitään uutta asiaan vaikuttavaa”.

Verovelvollinen pääsee tosiasiallisesti reagoimaan jälkiverotuksen perusteeseen vasta oikaisuvaatimuksella oikaisulautakunnalle ja edelleen valituksella hallinto-oikeudelle. Verotarkastuksen piiriin kuuluvia asioita on siten selkeästi siirretty pois kenttätyöstä valitusasteille. Nopeudelle ja kustannussäästöille asetettuja tavoitteita ei siten ehkä saavuteta.

Oikeusturvan kannalta muutos on arveluttava. Joka tapauksessa oikeusturvan osittainenkin turvaaminen edellyttää, että verovelvollinen osaa ja pystyy käyttämään vero- ja kirjanpitoasiantuntijaansa verotarkastuksessa sen alusta lähtien eikä vasta laatimassa oikaisupyyntöjä ja verovalituksia.

Toinen uusi ilmiö on reaaliaikainen ja ohjaava verotarkastus, joka koskee vain kuluvaa kautta, jolloin verotusta ei vielä ole toimitettu. Kyse voi olla täsmätarkastuksesta vain joihinkin seikkoihin.

Esiin lienee tullut tapauksia, joissa luvataan, että tarkastus ei johda jälkiverotukseen (kuten ei oikein voisikaan) ja että asiasta annetaan vain ohjeistus.

Mielenkiintoiseksi asia muuttuu siinä vaiheessa, jos verovelvollinen perustellusti katsoo, että ohjeistusta ei voi noudattaa eikä siten muuta asian käsittelytapaa. Jos ohjaava verotarkastus ei tämän johdosta laajene varsinaiseksi verotarkastukseksi eikä maksuunpanoa luvatusta syystä tehdä, ei synny verovelvollisen kannalta valituskelpoista päätöstä.

Asia jää sitten odottamaan säännönmukaisen verotuksen päättymistä ja jos asia on siellä huomioitu ohjauksen tavalla verovalmistelun tiedustelun jälkeen, syntyy valituskelpoinen päätös mutta ehkä pitkänkin ajan kuluessa ja sillä voi olla verovelvolliselle huomattavakin merkitys.

On sinänsä hyvä, että verotarkastukselle haetaan uusia, nopeampia ja edullisempia tapoja mutta nyt uudistukset tuntuvat järjestään heikentävän verovelvollisen oikeusturvaa ja siirtävän asian varsinaista käsittelyä valitusasteeseen. Suuntaa ei voi pitää oikeana.
– Tapio Kinanen

Verohallinnon tilastojen mukaan verotarkastuksissa tehtyjen havaintojen mukaan verovelvollisten kirjanpidon virheet ovat hyvin toistuvia ja samanlaisia riippumatta yritysten koosta tai toimialasta.

Näitä massavirheiksi kutsuttuja ovat mm. perusteetta maksetut verovapaat kustannukset, työntekijöiden ja osakkaiden ja lähipiirin erilaiset edut, osakkaan ja yhtiön väliset omaisuudensiirrot sekä käyvän arvon määrittely.

Virheet ovat luonteensa puolesta vuosittain toistuvia. Ne liittyvät esim. arvonlisäverolain virheelliseen toistuvaan soveltamiseen, ennakkoperinnän palkka vai työkorvaus problematiikkaan jne. Kokonaisuutena voi sanoa, että yksittäisesti pieniin asioihin, joista kuitenkin verovuosittain saattaa kertyä kohtuullinenkin loppusumma.

Pienyrityksissä ollaan hyvin usein peitellyn osingonjaon kysymyksissä ja erilaisten kulujen vähennyskelpoisuuden arvioinnissa. Suuremmissa yrityksissä ongelmat on havaittu kansainväliseen kauppaan ja yritysjärjestelyihin liittyvissä seikoissa. Pelkästään kansainväliseen kauppaan liittyvä arvonlisäveron oikea käsittely on ongelmallinen ja vaatii erityistä osaamista.

Oma lukunsa on sitten tietoinen ohi kassan myynti, kuittikauppa jne. Tietyillä toimialoilla on ominaista ns. pullea kassa ja toisaalta epäluotettavuutta herättää myös negatiivinen kassa.

Arvonlisäverotuksessa on havaittu usein yhtiölle kuulumattomien kustannusten kirjaaminen verotuksessa vähennyskelpoiseksi kuluksi. Kulutositteiden dokumentointi on varsin haasteellista kuten liittyykö kulu luonteensa puolesta edustukseen, markkinointiin vai jopa yksityistalouteen. Asiakirjojen ja kirjausperusteen dokumentointi sinänsä on väliin varsin vajavaista tai sitten sitä ei ole lainkaan. Tällaisen materiaalin pohjalta ei verotarkastukselta ole kovin hyvää odotettavissa.

Väitän kuitenkin, että suurin osa edellä todetuista massavirheistä on korjattavissa ja vältettävissä ennen kuin verotarkastuksen toimittaminen on vääjäämättä edessä. Kyse on vain siitä osaako ja haluaako esim. verovelvollisen käyttämä tilitoimisto paneutua asiakkaansa asioihin aivan oikeasti vai tyydytäänkö debet-kredit kirjanpidon tuottamiseen välittämättä mistään muusta mitään.

Välittäminen muusta tarkoittaa kirjausperusteen vaatimista asianmukaiseksi, matkalaskun asianmukaista laatimista, edustus- ja markkinointikulujen selvää dokumentointia, kassakirjan pitämistä, kaikkien liiketoimintaan liittyvien asiakirjojen suunnitelmallista dokumentointia jne. Eli kirjanpitopalvelun tuottajan tulisi olla oikeasti alan ammattilainen luotsatessaan yrittäjäasiakasta kirjanpitolain ja –asetuksen sekä verolainsäädännön labyrintissä. Kirjanpitopalvelujen tarjoaminen ei saisi olla välttämätön vaihe veroilmoituksen täyttämiseksi vaan sen tulisi olla laaja-alainen näkemys kokonaisuudesta.
Uskallan sanoa, että kaikki noin 40 vuoden aikana näkemistäni verohallinnon massavirheiksi kutsumista virheistä olisi voitu ja itse asiassa pitänyt hoitaa kuntoon jo tilitoimistopalvelun yhteydessä. Ne ovat kaikki turhia jälkiverotuksen kohteita, joihin tulisi kirjanpidon tuottamisen yhteydessä puuttua asiakkaan omassa intressissä. Näin saataisiin verotarkastuskin keskittymään todellisiin ja suuriin veronsäästöoperaatioiden arviointeihin kuten siirtohinnoitteluun ja yritysjärjestelyihin.
– Tapio Kinanen

Verotarkastus on verotusmenettely-, ennakkoperintä- ja arvonlisäverolaissa sekä näiden asetuksissa säädetty viranomaismenettely sen selvittämiseksi

– mikä on tarkastettavan toiminnan laatu ja laajuus;

– vastaavatko kirjanpitomerkinnät tosiasioita ja

– onko kirjanpidosta ilmenevät tiedot ilmoitettu Verohallinnolle oikein.

Verotarkastus saa oikeutuksensa verotusmenettelylain 14 §:stä, ennakkoperintälain 37 §:stä ja arvonlisäverolain 169 §:stä.

Verotusmenettelylaissa todetaan yleissääntönä, että verovelvollisen on kehotuksesta esitettävä Suomessa tarkastettavaksi kirjanpitonsa, muistiinpanonsa samoin kuin kaikki se elinkeinotoimintaan tai muuhun tulonhankkimistoimintaan liittyvä sekä muu aineisto ja omaisuus, joka saattaa olla tarpeen hänen verotuksessaan.

Verotusmenettelyasetuksen mukaan verovelvollinen on esitettävä kaikki elinkeino- tai muuhun tulonhankkimistoimintaan liittyvä aineisto ja omaisuus. Asetuksessa on tämän jälkeen pitkä luettelo mitä aineiston esittämisvelvollisuus erityisesti koskee ja vielä lisäksi on täsmennetty, että esittämisvelvollisuus koskee kirjallisia ja kuvallisia esityksiä sekä sellaisia tietovälineitä, joiden sisältö on luettavissa, katseltavissa, kuunneltavissa tai muuten ymmärrettävissä vain teknisin apuvälinein.

Lainkohdan toiseen momenttiin on varmuuden vuoksi kirjattu, että ”on esitettävä tarkastettavaksi myös kaikki muu aineisto ja omaisuus, joka saattaa olla tarpeen hänen verotuksessaan…”.

Ennakkoperintälaissa tyydytään viittaamaan siihen mitä verotusmenettelylaissa ja –asetuksessa on säädetty tiedonantovelvollisuudesta. Lisäksi kuitenkin todetaan, että ennakonpidätyksen alaisen suorituksen maksajan on esitettävä Suomessa …mikä tahansa aineisto, tarpeisto tai omaisuus, joka saattaa olla tarpeen verotarkastusta toimitettaessa, kuten suorituksen saajan maksajalle jättämä ennakonpidätystä koskeva aineisto.

Arvonlisäverolain mukaan verovelvollisen on kehotuksesta esitettävä Suomessa tarkastettavaksi kirjanpitonsa, muistiinpanonsa sekä kaikki se toimintaan liittyvä ja muu aineisto ja omaisuus, joka saattaa olla tarpeen hänen verotuksessaan.

Arvonlisäveroasetus toistaa saman luettelon esitettävästä aineistosta kuin verotusmenettelyasetus.

Lopputulemana on, että verotarkastukselle kuuluu kaikki mahdollinen aineisto, joka liittyy tai on liittynyt harjoitettuun elinkeino- tai muuhun tulonhankkimistoimintaan. Verotarkastusaineisto ei ole vain tositekansiot ja päivä- ja pääkirjat sekä tasekirja erittelyineen vaan paljon muuta. Osin sellaistakin aineistoa, jota ei moni edes miellä kirjanpitoaineistoksi eikä sitä kirjanpitoaineiston yhteydessä säilytä tai säilytä lainkaan.

Verotarkastuksesta pyritään ilmoittamaan noin kahta viikkoa ennen. Asiaan kuuluu ajan ja paikan sopiminen. Tässä ajassa verovelvollinen on pystyttävä kaikki tarvittava aineiston kokoamaan tarkastusta varten. Kokemukseni mukaan harvoin onnistuu.

IT-tarkastus useimmiten pystytään aloittamaan jo ennen alkukeskusteluakin tilitoimiston toimittamalla sähköiseen muotoon arkistoitujen liiketapahtumatiedostojen toimittamisella tarkastusta toimittaville.

Muun aineiston osalta voi käydä niin, ettei pari viikkoa riitä tai sitten niitä ei osata koota esitettäväksi. Mitä enemmän epäselvää tai puutteellista aineistoa verotarkastukseen annetaan sitä vähemmän se luo luotettavuuden kuvaa. Vastaavasti sitä enemmän tulee vaatimaan työtä ja panostusta verotarkastuksessa luodun ennakkokuvan muuttaminen vaikka kuinka se olisi verovelvollisen omasta mielestä itsestään selvää.
Usein kuulemani tokaisu ”uskon oikeusvaltioon” ei välttämättä päde. Syy ei tietenkään ole oikeusvaltio sinänsä vaan huonosti dokumentoitu aineisto.
– Tapio Kinanen

Verotarkastus on verotusmenettely-, ennakkoperintä- ja arvonlisäverolaissa sekä näihin perustuvissa asetuksissa säädetty viranomaistoimintaa.

Verotarkastus voidaan tehdä kokonaistarkastuksena, osittaistarkastuksena tai rajattuna tarkastuksena sekä vertailutietotarkastuksena. Tarkastuksen laajuuden määrää tarkoituksenmukaisuus. Aivan viime aikoina on lisäksi ryhdytty puhumaan reaaliaikaisesta ja ohjaavasta verotarkastuksesta, johon liittyy varteenotettavia oikeusturvanäkökohtia.

Tarkastuskohteen valinta perustuu verohallinnon valtakunnalliseen veroriskienhallintaan ja kohdistuu siten sellaisiin verovelvollisiin, joiden veronmaksu- ja ilmoituskäyttäytymisen valvonnan voidaan olettaa pienentävän verovajetta eli lisäävän verotuloja. Syy tarkastukseen voi olla myös viranomaisyhteistyö poliisin ja tullin kanssa.

Verotarkastuksen tarkoituksena on lisätä myönteisyyttä veronmaksuun ja kannustaa toimimaan oikein.

Tarkoitus ja tavoitteet toteutuvat verovelvollisen mielestä usein kohtuuttomilta tuntuvilla jälkiveroilla ja veronkorotuksilla ja muilla liitännäisseurauksilla. Kaikki verovelvolliset eivät jatka syystä tai toisesta harjoittamaansa liiketoimintaa verotarkastuksen jälkeen. Osa tuntee tulleensa väärin kohdelluksi, koska ovat mielestään menetelleet oikein ja jopa annettujen ohjeiden mukaisesti. Näissä tapauksissa verovelvollinen ja verotarkastus puhuvat eri kieltä eikä yhteistä ajatusta löydy.

Verotarkastus ei ole läpihuutoasia minkään kokoisessa yrityksessä. Se vaatii valmistautumista, jota useinkaan ei malteta tai osata tehdä.Valmistautumiseen ei riitä tarkastukseen pyydetyn aineiston luovuttamista verotarkastajille. Valmistautumiseen kuuluu aineiston läpikäynti sen asianmukaisuuden varmistamiseksi, tasekirjojen ja liitetietojen koonti, kaikkien asiaan liittyvien toimitus- ja rahoitussopimusten ja niiden liitteiden koonti, tulli- ja rahtiasiakirjojen koonti, alihankintasopimusten ja alihankkijoiden taustaselvitysten taltioiden koonti, kirjeenvaihto ja muistiot tarpeellisen osin, työsopimukset ja työvuoro- ja tuntilistat jne. vain muutamia mainitakseni.

Verotarkastusajankohta ilmoitetaan yleensä pari viikkoa etukäteen, joten kaikkeen edellä mainittuunkaan valmistautumiseen ei ole riittävästi aikaa. Tämän johdosta verotarkastukseen tulisikin valmistautua koko ajan varmistamalla eri asioiden riittävä dokumentointi, hallittu tallentaminen ym. osana verovelvollisen jatkuvaa varsinaista liiketoimintaa. Kyse on ennakoinnista ja tavasta hoitaa asioita, joita verotarkastus erittäin suurella todennäköisyydellä tulee joskus kysymään.

Verotarkastuksen suorittamispaikka ja ketä järjestetäänpaikalle verovelvollisen puolelta, ei ole myöskään itsestään selvä asia.

Verotarkastuksesta selvitään myös puhtain paperein mutta se edellyttää asiantuntijan ja osaavan tilipitäjän käyttämistä ennakoivasti. Asiantuntijan mukanaolo jo tarkastuksessa edesauttaa vaadittujen lisäselvitysten hankkimista, nopeuttaa vastineiden laadintaa ja auttaa keskittymään oleellisiin seikkoihin ilman verovelvollisen tunnesiteitä.
– Tapio Kinanen

Hallitus on päättänyt kasvua ja työllisyyttä tukevista toimista vuoden 2015 talousarvion täydentämisen yhteydessä.

Yksi näistä on yksityisten investointien lisäämiseksi myönnettävien korotettujen poistojen määräajan jatkaminen vuosille 2015 ja 2016.

Tuotannollisten investointien korotetuista poistoista 2013-2014 muutos tuli voimaan 1.1.2015 ja koskee nyt myös vuosia 2015 ja 2016. Sen mukaan elinkeinotoimintaa harjoittavalla verovelvollisella on oikeus verotuksessa vähentää kalenterivuosina 2013-2016 käyttöönottamiensa tuotannollisessa toiminnassa käytettävien rakennusten sekä uusienkoneiden ja laitteiden poistoina elinkeinoverolaissa tarkoitettujen poistojen ylittäviä poistoja.

Ylittävät poistot saa tehdä sinä verovuonna, jona rakennus on otettu käyttöön ja sitä seuraavana vuonna. Vastaava säännös koskee koneesta ja laitteesta tehtävää poistoa.

Rakennusten enimmäispoisto on 14 % poistamatta olevasta hankintamenosta ja koneen ja laitteen osalta 50 %. Laki koskee sananmukaisesti vielä vuotta 2016, joten vuonna 2017 ei korotettua poistoa voi tehdä vaikka käyttöönotto olisi tapahtunut vuonna 2016.

Laissa on yksityiskohtaiset määräykset mitä rakentamisella tarkoitetaan ja milloin se katsotaan aloitetuksi. Koneen ja laitteen osalta ajankohdan ratkaisee käyttöönotto.

Korotettu poisto, jotta sen voi lukea hyväkseen verotuksessa, tulee tehdä myös kirjanpidossa. Verotuksen toimittamista varten on varauduttava esittämään luotettava selvitys rakentamisen aloittamisen, rakennuksen sekä koneen ja laitteet käyttöönottamisen ajankohdasta. Koneiden ja laiteiden osalta on vielä edellytyksenä, että ne on eritelty verovelvollisen kirjanpidossa, jotta ne voidaan helposti erottaa muista menoista.

Korotettujen poistojen vaikutus vähentää verotuottoja arviolta noin 65 miljoonaa euroa. Korotetun poisto-oikeuden jatkaminen alentaa investointien tuottotarvetta ja kannustaa tätä kautta lisäämään tehdas-, työpaja-, kone- ja laiteinvestointeja. Lain soveltamisen piiriin arvioidaan kuitenkin kuuluvan vain 750-1000 yritystä.

Verohallinto on 30.1.2015 julkaissut uuden soveltamisohjeen, joka korvaa 24.3.2014 annetun ohjeen. Ohje sisältää muutamia havainnollistavia esimerkkejä ja viittauksia oikeuskäytäntöön. Koska lain edellytykset korotettujen poistojen käyttöoikeuteen on pidetty samoina, ovat aikaisemmat oikeustapaukset edelleen käyttökelpoisia.

– Tapio Kinanen

Helsingin hallinto-oikeus antoi 14.1.2015 työpanokseen perustuvassa osingon verotusasiassa päätöksen, jonka käsittelyä valitusprosessissa voidaan perustellusti hieman kyseenalaistaa.

Puolisot A ja B omistivat puoliksi holdingyhtiö X Oy:n osakekannan. Osakkeet olivat samanlajisia eikä yhtiöjärjestyksessä ollut määrätty osingosta. X Oy oli osakkaana lääkäritoimintaa harjoittavassa Y Oy:ssä. Y Oy oli jakanut B:n työpanokseen perustuvaa työpanososinkoa X Oy:lle 43 133,11 euroa vuonna 2011. X Oy:n yhtiökokous päätti jakaa A:lle ja B:lle verovapaata osakkeen matemaattiseen arvoon perustuvaa osinkoa osakeomistuksen perusteella yhteensä 15 070 euroa ja B:lle työpanokseen perustuvaa osinkoa 43 133,11 euroa. X Oy jakoi vuonna 2011 osinkoa yhteensä 58 203,11 euroa. Puoliso A ei työskennellyt Y Oy:ssä ja asiassa oli kysymys hänelle maksetun osinkotulon verotuksesta.

Säännönmukaisessa verotuksessa X Oy:n jakama osinkotulo oli verotettu puoliksi puolisoilla, kummallakin 29 101,55 euroa. A:n vaatimuksesta verotuksen oikaisulautakunta katsoi, että A:n tulona oli verotettava yhtiökokouksen päätöksen mukaisesti vain osakeomistuksen perusteella jaettu verovapaa osinko, josta A:n osuus oli puolet eli 7 535 euroa. Veronsaajien oikeudenvalvontayksikkö vaati valituksessaan hallinto-oikeudelle, että X Oy:n jakama koko osinko tulee verottaa osakkailla osakeomistuksen mukaisessa suhteessa soveltaen tuloverolain 33b §:n 1 ja 2 momenttia.

Hallinto-oikeus katsoi, että työpanososingon verotusta koskevan tuloverolain 33b §:n 3 momentin mukaan säännöstä sovelletaan sen estämättä mitä muualla laissa sanotaan osinkotulon verotuksesta. Siten työpanosta koskevien säännösten soveltaminen on ensisijaista suhteessa muihin osinkotulon verotusta koskeviin säännöksiin.

Y Oy on jakanut B:n työpanokseen perustuvaa osinkoa X Oy:lle ja B:tä on verotettu Y Oy:n jakamasta osingosta työpanososinkona. Koska A:n puolisoa on jo verotettu Y Oy:n jakamasta työpanososingosta, hallinto-oikeus katsoi, että A:ta ei tule verottaa tästä samasta osingosta. Siten A:n vuoden 2011 verotuksessa hänen osinkotulonaan on verotettava vain X Oy:n osakkeenomistajien tekemän osingonjakopäätöksen mukaisesti puolet sellaisesta osingosta, jonka yhtiö on jakanut osakeomistuksen perusteella.

Asiassa oli siis kyse siitä, että säännönmukaisessa verotuksessa sekä työpanososinko että osakeomistukseen perustuva osinko oli verovelvollisten ilmoituksesta poiketen verotettu osingonjakona puoliksi kummallekin puolisolle.

Oikaisulautakunta katsoi kuitenkin, että A:n tulona, joka ei työskennellyt työpanososinkoa maksaneessa yhtiössä, pidetään yhtiökokouksen päätöksen mukaisesti vain osakkeenomistuksen perusteella jaettua verovapaata osinkoa.

Oikaisulautakunnan päätös olisi ollut täysin tuloverolain säännösten mukainen. Tapaukseen tulee soveltaa tuloverolain 33 b §:n 3 momenttia, joka selvästi toteaa, että sen estämättä, mitä muualla laissa säädetään osingon veronalaisuudesta, osinko on ansiotuloa, jos jakoperusteena on mm. työpanos.

Veronsaajien oikeudenvalvontayksikkö halusi kuitenkin valittaa asiasta hallinto-oikeuteen vaatien, että koko jaettu osinko tulee verottaa osakkailla osakeomistuksen mukaisessa suhteessa tuloverolain 33 b §:n 1-2 momentin mukaisesti.

Kuitenkin työpanososinko on aina koko määrältään veronalaista tuloa eikä siihen sovelleta osinkotulon osittaista verovapautta koskevia säännöksiä. Edelleen osinko on sen henkilön ansiotuloa, jonka työpanoksesta on kysymys riippumatta myös siitä maksetaanko työpanososinko osakkeenomistajayhtiölle vai työpanoksen antajalle. Esillä olevassa tapauksessa tunnutaan menetelleen oikein tältäkin osin, koska B:tä oli verotettu Y Oy:n maksamasta työpanososingosta ennakonpidätys toimittaen riippumatta maksun saajasta.

Voidaan sanoa, että oikeudenvalvontayksikön valitus on ollut alun perin perusteeton eikä asiaa ole liiemmälti ajateltu. Valituksen hyväksyminen olisi johtanut siihen, että samaa osinkotuloa olisi verotettu osin kahteen kertaan. Ensin työpanososinkona Y Oy:ltä ja sitten muuna osinkona X Oy:ltä.

Hallinto-oikeus ratkaisi asian tuloverolain 33 b §:n 3 momentin ensisijaisuuden perusteella siten, että A:ta verotettiin osakkeenomistajien tekemän osingonjakopäätöksen mukaisesti vain osuudestaan siitä osingosta, jonka yhtiö on tehnyt osakeomistuksen perusteella.

Päätöksen normiperuste on selvästi nähtävissä tuloverolain 33 b §:n 3 momentin sanamuodossa ja joka on todettu mm. verohallinnon ohjeissa jo 22.1.2010. Tästä huolimatta voi sanoa, että veronsaajien oikeudenvalvontayksikkö jatkaa aiheetta valitusteitse asian käsittelyä oikaisulautakunnan oikean ratkaisun jälkeen.

Veronsaajien edunvalvontayksikön toiminta on valitettavasti osoittautunut useammassakin hoitamassani veroasiassa periaatteelliseksi väittämiseksi seikoista, jotka eivät ehkä aivan ole olleet lakiin perustuvia tai loppuun saakka harkittuja.

Toki jokainen virkamiesasemassakin pitää kiinni velvollisuuksistaan ja asemansa tuomasta edunvalvonnan tehtävästä mutta sen tarkoitus ei liene olla perusteetta eri mieltä verohallinnon hyväksi sellaisista verotuksen seikoista, jotka muutoin voidaan katsoa riidattomiksi. Seurauksena tästähän on vain pitkittynyt veroprosessi ja kasvaneet kulut, joita ei pääsääntöisesti verovalitusprosessissa voi ns. vastapuolelta vaatia.

– Tapio Kinanen

Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntaina 1.2.2015 artikkelin: ”Hometalosta tuli ostajan kiviriippa”. Aihe on sinänsä viikoittain esillä jossain mediassa eikä varmasti tulevaisuudessakaan jää syrjään. Onhan eduskunnan tarkastusvaliokunnan arvion mukaan maassa noin 10 %:ssa pien- ja rivitaloja pahoja kosteusvaurioita.

Artikkelissa todettiin erään riidan maksaneen tähän mennessä asianajopalkkioina noin 50.000 euroa. Kohteen ostohinta oli vajaa 100.000 euroa. Asiaa on käsitelty vasta käräjäoikeudessa, joka tuomitsi myyjän maksamaan 25.000 euron hinnanalennuksen. Juttu jatkuu hovioikeudessa ja ennen kuin sen ratkaisu tulee, tuntuu siltä, että artikkelin tapausta on käsitelty oikeusasteissa yhteensä noin viisi vuotta.

Artikkelissa ostaja esittääkin, että ”tällaiset asiat kuuluisivat välimiesoikeuteen, josta päätös tulisi kerralla eikä olisi valituskelpoinen”. Kustannuksiksi arvioidaan ”pari kolme tonnia kummallekin osapuolelle”.

Arvioidut kustannukset ja riidan ratkaisutapa sinänsä antavat aiheen pariin kommenttiin.

Jos artikkelin välimiesoikeudella tarkoitettaisiin Keskuskauppakamarin välimieslautakunnan hallinnoimaa riitojen ratkaisua Keskuskauppakamarin välimiesmenettelysääntöjen mukaisesti, on asian vireille saamiseksi maksettava 2.500-3.000 euron hakemusmaksu, joka huomioidaan jäljempänä mainitussa hallinnoimismaksussa. Tässä ei puututa niihin muihin edellytyksiin, joiden tulee olla olemassa ennen kuin välimiesmenettelyä yleensäkään voidaan aloittaa.

Keskuskauppakamari, joka instituutiona hallinnoin koko menettelyä sen keston ajan, perii hallinnoimismaksuna taulukon mukaisen 2.500-3.000 euroa, jos riidan arvo on enintään 50.000 euroa.

Hallinnoimismaksun lisäksi tulee välimiehen palkkio, olettaen että kyseessä on yksijäseninen välimiesmenettely, 2.500-9.000 euroa. Kummatkin kustannuserät nousevat riidan arvon noustessa.

Välimiesmenettely, joka on vastaavanlaista riidanratkaisuprosessia kuin käräjäoikeudessa tapahtuva käsittely, vaatii käytännössä, että asianosaisilla on lakimiesavustajat.

Kokonaisuutena ei siten välimiesmenettelyyn saatetusta hometaloriidasta aivan 2.000-3.000 eurolla per osapuoli selvitä eivätkä artikkelin esittämässä tapauksessa kokonaiskustannukset taida jäädä toteutuneita alemmiksi.

Edellä mainitut kustannushaarukat on otettu ns. nopeutetun välimiesmenettelyn ja normaalin välimiesmenettelyn kustannustaulukoista. Nopeutetussa menettelyssä lopullinen välitystuomio on annettava kolmessa kuukaudessa ja normaalissa menettelyssä yhdeksässä kuukaudessa. Käsittelyajat puoltaisivat siten voimakkaasti välimiesmenettelyn käyttöä.

On tietysti mahdollista, että riidan osapuolet valitsevat yhteisesti välimiehen välimiesmenettelystä annetun lain tarkoituksessa tai pyytävät Keskuskauppakamarin välityslautakuntaa nimeämään välimiesoikeuden. Veloitus on 3.000 euroa ja osin muista kuluista voi siten välttyä mutta menettelyä ei silloin ohjata välimiesmenettelysääntöjen mukaisesti.

Asunto- ja kiinteistökauppariidoissa olisi kuitenkin ajankulumisen, kulujen suuruuden ja henkisten resurssien säästön takia monta kertaa viisaampaa pyrkiä osapuolen väliseen sovitteluun vaihtoehtoisena riidanratkaisumenetelmänä.

Sovittelu voi olla tuomioistuinsovittelua, joka voidaan aloittaa ennen varsinaisen riita-asian vireille tuloakin käräjäoikeudessa tai muuta sovittelua.

Tuomioistuinsovittelussa puheenjohtajana toimii käräjäoikeuden siihen koulutettu käräjätuomari mutta ei tuomarin ominaisuudessa. Sovittelun lähtökohta on osapuolten välinen ohjattu keskustelu tilanteeseen johtaneista tapahtumista, syistä ja mitä ne ovat aiheuttaneet ja miltä asia kokonaisuutena näyttää ja tuntuu erikseen kummankin osapuolen kannalta.

Sovittelun tavoitteena on, että osapuolet ohjataan itse löydettyyn ratkaisuun. Sovittelu ei ole avustajalakimiesten keskustelutilaisuus lainopillisista kysymyksistä eikä puheenjohtajana käräjätuomari ratkaise asiaa.

Muuna sovitteluna tarkoitan esim. Suomen Asianajajaliiton järjestämää sovintomenettely sitä koskevin säännöin. Sovittelijoina toimivat siihen koulutuksen saaneet asianajajat, joita löytyy varsin monelta paikkakunnalta eri puolilta Suomea.

Kummassakin sovittelussa on lähtökohtana, että osapuolet maksavat omat asianajokulunsa. Tuomioistuinsovittelusta voidaan sanoa, että se on maksuton mutta Asianajajaliiton sovintomenettelyssä osapuolten tulee maksaa sovittelijan kulut ja palkkio puoliksi ellei muuta ole sovittu. Sovittelijan tulee ilmoittaa etukäteen palkkioperusteet.

Sovittelu tulee hoitaa joutuisasti.

Menettelyllisesti on siten sovittelu konfliktinratkaisuna huomattavasti edullisempi vaihtoehto kuin pitkä prosessi tuomioistuimessa tai suhteellisen nopeakin käsittely välimiesmenettelyssä. Sovittelu voidaan toteuttaa ennen kuin varoja käytetään laajojen haastehakemusten laatimiseen. Onnistunut sovittelu vaatii lakimiesavustajilta aivan toisenlaista lähestymistapaa jo jutun alkuvaiheessa kuin perinteinen riidanratkaisu.

Sovittelu päättyy onnistuessaan sovintosopimukseen, joka voidaan tuomioistuimessa vahvistaa ja josta tulee täytäntöönpanokelpoinen.

Kun sovittelu menettelynä lähtee osapuolten aidosta halusta asian ratkaisuun vaihtoehtona jonkun muun sanelema pakkoratkaisu, on lopputuloskin osapuolten aikaansaama eikä siten juurikaan ole näkynyt sovituissa riita-asioissa täytäntöönpanon tarvetta. Asiat ovat loppuun saakka hoituneet sovitulla tavalla.

– Tapio Kinanen