Kuukausi: tammikuu 2015

Osinkoverotuksen pääsääntö on tuloverolaissa, jonka mukaan luonnollisen henkilön tai kotimaisen kuolinpesän muulta kuin julkisesti noteeratulta yhtiöltä saamasta osingosta on 25 % veronalaista pääomatuloa ja 75 % verovapaata tuloa siltä osin kuin osingon määrä vastaa osakkeen matemaattiselle arvolle laskettua 8 %:n vuotuista korkoa. Siltä osin kuin näin saatujen osinkojen määrä ylittää 150.000 euroa, on siitä 85 % veronalaista pääomatuloa ja 15 % verovapaata tuloa.

Valtaosa jaetuista osingoista tulee verotetuksi yllä mainitulla tavalla. Asiahan koskee kaikkia pieniä ja keskisuuria yrityksiä, joiden osakkeita ei noteerata missään pörssissä.

Julkisesti noteeratun yhtiön jakamasta osingosta on sen sijaan 85 % veronalaista pääomatuloa ja 15 % verovapaata tuloa.

Yhtiön varoja voidaan jakaa myös muista varoista kuin edellisten vuosien vapaasta omasta pääomasta eli perinteisestä voitto/tappio tilistä.

Osakeyhtiölain määrittelemät varojenjakotavat ovat mm. osinko ja varojen jakaminen vapaan oman pääoman rahastosta.

Sijoitetulla vapaan oman pääoman rahastolla tarkoitetaan osakeyhtiölaissa sitä osaa osakkeiden merkintähinnasta tai osakepääoman korotuspäätöksessä mainittua osaa, jota ei merkitä osakepääomaan ja jota ei kirjanpitolain mukaan merkitä vieraaseen pääomaan.

Osingonjakosäännösten mukaan osinkoa voidaan jakaa myös näistä varoista eräin edellytyksin.

Julkisesti noteeratusta yhtiöstä tapahtunutta varojen jakoa vapaan oman pääoman rahastosta käsitellään aina osingonjakona ja se verotetaan edellä mainituin perustein.

Lähtökohtaisesti muusta kuin julkisesti noteeratusta yhtiöstä saatua varojenjakoa vapaan oman pääoman rahastosta pidetään myös osingonjakona ja se verotetaan edellä mainitun perustein.

Kuitenkin asiaan voi tulla sovellettavaksi luovutusvoiton verotusta koskevat säännökset mikäli osingonsaajalle palautetaan hänen yhtiöön tekemäänsä pääomansijoitusta svop –rahastoon. Edellytyksenä on, että sijoituksen tekemisestä on enintään kymmenen vuotta ja että saaja esittää edellytysten täyttymisestä luotettavan selvityksen.

Pientä sijaa voi siten olla myös varojenjakopolitiikan verosuunnittelulle.

Laki tuli voimaan 1.1.2014 ja sitä sovelletaan ensimmäisen kerran vuodelta 2014 toimitettavassa verotuksessa.  Kuitenkin tulee huomata, että siltä osin kun varojenjako sisältää pääomansijoituksia, jotka on tehty ennen lain voimaantuloa, sovelletaan edellä mainittua säännöstä varojenjakoon, joka on tehty vasta 1.1.2016.

Kaikkia varojen jakoa koskee säännös siitä, että varoja ei saa jakaa, jos jaosta päätettäessä tiedetään tai pitäisi tietää yhtiön olevan maksukyvytön tai aiheuttavan maksukyvyttömyyden.

– Tapio Kinanen

Vuoden 2014 alusta muutettiin osingonjakosäännöksiä. Niiden myötä tuli muutoksia myös ennakkoperintään, jossa merkittävin seikka on ollut myös muun kuin julkisesti noteeratun yhtiön ennakonpidätysvelvollisuus jakamastaan osingosta. Nyt viimeisten säännösten jälkeen muutetaan vielä osingonmaksajan ilmoitusvelvollisuutta.

Tässä esitellyt seikat koskevat vain muun kuin julkisesti noteeratun yhtiön maksamia osinkoja eli käytännössä kaikkia osinkoa jakavia pienyhtiöitä, joita ei noteerata missään pörssissä.

Osinkoverotuksen pääsääntö on tuloverolaissa, jonka mukaan luonnollisen henkilön tai kotimaisen kuolinpesän muulta kuin julkisesti noteeratulta yhtiöltä saamasta osingosta on 25 % veronalaista pääomatuloa ja 75 % verovapaata tuloa siltä osin kuin osingon määrä vastaa osakkeen matemaattiselle arvolle laskettua 8 %:n vuotuista korkoa. Siltä osin kuin näin saatujen osinkojen määrä ylittää 150.000 euroa, on siitä 85 % veronalaista pääomatuloa ja 15 % verovapaata tuloa.

Jos sitten osinkoa päätetään jakaa yli 8 %:n laskennallisen tuoton, on yli menevä osa 75 % ansiotuloa ja 25 % verovapaata tuloa. Perussääntöön nähden muuttuvat siis %-suhteet toisinpäin ja tulolaji pääomatulosta ansiotuloksi, eli ankarammin verotettavaksi.

Kun osingonsaajana on luonnollinen henkilö tai kotimainen kuolinpesä, on siitä maksajan pidätettävä ennakkoperintäasetuksessa määrätty 7,5 % suuruinen ennakonpidätys.

Mikäli taas olisi kyse yli 150.000 euron osingoista, tulee ennakonpidätyksen määrä olla 27 % (vuonna 2015 28 %) ylittävältä osalta ja samalta saajalta. Eli jos osingonmaksajia on useita, ja yhdenkään maksama osinko ei yksinään ylitä 150.000 euroa, on kunkin pidätysprosentti 7,5.

Osingonmaksajan tulee siten seurata osakkeenomistajalle maksetun osingon kokonaismäärä verovuosittain ja toimittaa ennakonpidätys sen mukaisesti.

Jos osingonsaajalla on useita osingonmaksajia, voi hän itse mahdollisen jäännösveron ja koron välttämiseksi hakea muutosverokortin ja toimittaa sen osingonmaksajalle tai oma-aloitteisesti maksaa puuttuvan veron ennakon täydennysmaksuna.

Osingonmaksajan kannalta olennainen muutos on jaettavaksi päätetyn osingon ilmoittaminen saajakohtaisesti.

Aikaisemmin vuosi-ilmoitus osingosta on voitu antaa maksetuista osingoista eli sinä verovuonna, kun osinko on todella saajalle maksettu. Silloin osingonsaajan katsotaan nostaneen osingon.

Nyt vuosi-ilmoituksella vuodelta 2014 on ilmoitettava nostettavissa olleen osingon määrä. Merkitystä ei siis ole enää sillä, milloin osingonsaajalle osinko maksetaan eli milloin hän sen nostaa, vaan sillä ajankohdalla milloin hänelle on syntynyt nosto-oikeus.

Oikeus osinkoon lähtökohtaisesti syntyy, kun yhtiökokous tekee osingonjakopäätöksen, ellei se siinä määrää jotain muuta ajankohtaa, jolloin osinko on nostettavissa.

Kun osinko on nostettavissa tai maksettu jonain kuukautena, tulee maksajan toimittaa edellä mainittu ennakonpidätys. Ennakonpidätys ja tilitys verohallinnolle tulee siis nyt toimittaa, kun oikeus osingon nostoon on syntynyt vaikka sitä ei jostain syystä olisi vielä maksettu. Ennakonpidätys toimitetaan seuraavana kuukautena. Osinko ilmoitetaan 2014 vuosi-ilmoituksella, on se nostettu tai ei.

Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, on voimaan jätetty entiset toimintaehdot niiden osinkojen ilmoittamisen osalta, jotka ovat olleet nostettavissa vuonna 2013 tai sitä ennen.

– Tapio Kinanen

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2011/7/EU pantiin Suomessa kansallisesti täytäntöön 18.1.2013 säätämällä laki kaupallisten sopimusten maksuehdoista. Maksuehtolaiksi kutsuttu laki ja tarvittavat muutokset perintä- ja korkolakiin tulivat voimaan16.3.2013.

Lain tavoitteena oli kaupallisissa toimissa tapahtuvien maksuviivästysten torjuminen, jotta voidaan varmistaa sisämarkkinoiden moitteeton toiminta ja siten edistää myös yritysten kilpailukykyä.

Maksuehtolakia sovelletaan elinkeinonharjoittajan tai hankintayksikön suorittamiin maksuihin elinkeinonharjoittajalle vastikkeena tavarasta, palvelusta tai rakennusurakasta.

Hankintayksiköllä tarkoitetaan mm. valtion, kuntien ja kuntayhtymien viranomaisia.

Maksajan ollessa hankintayksikkö saa maksuaika olla enintään 30 päivää ja nimenomaisella sopimuksella, jos se on objektiivisesti perusteltua sopimuksen erityisluonteen tai –piirteiden johdosta, enintään 60 päivää.

Jos maksaja on elinkeinonharjoittaja, maksuaika saa ylittää 60 päivää vain, jos siitä on nimenomaisesti sovittu.

Käytännössä maksuajat ovat olleet usein 60 päivää tai enemmän vain vahvemman ilmoituksen perusteella. Näin esim. suurten vientiyritysten alihankkijat ovat ajautuneet jopa kassakriiseihin kohtuuttomien maksuaikojen johdosta. Jopa reippaasti pidempiäkin maksuaikoja on käytännössä alihankintasopimuksissa näkynyt.

Viime syksynä oikeusministeriö valmisteli ehdotusta kaupallisten sopimusten maksuehdoista annetun lain muuttamiseksi siten, että maksuaika ei saa ylittää 30 päivää ellei siitä ole nimenomaisesti sovittu. Esitys on nyt annettu eduskunnalle. Muutosta ovat vaatineet erityisesti yrittäjäjärjestöt.

Muutos mennee eduskunnassa suurempia kyselemättä läpi ja tulee voimaan todennäköisesti heti.

Enintään 30 päivän maksuajan noudattaminen on pakottavaa lainsäädäntöä, jolla pyritään turvaamaan pienyrittäjien rahoitusasemaa. Sopimusehto, joka poikkeaa maksuehtolain säännöksistä on tehoton.

Maksuaikaa, hyväksymis- ja tarkastusmenettelyn kestoa, viivästyskorkoa tai perintäkulujen korvaamista koskevan kohtuuttoman sopimusehdon sovitteluun sovelletaan oikeustoimilakia.

Asian voi saattaa myös markkinatuomioistuimen käsiteltäväksi.

Yrittäjäjärjestöjen muutosvaatimukset ja hallituksen esitys ovat luonnollisesti hyvä asia mutta nähtäväksi jää mitä käytännön sopimusmaailmassa tapahtuu. Yrittäjäjärjestöt ovat itsekin todenneet, että ei voi olettaa, että asia olisi tämän jälkeen kunnossa.

Varsin harvoin jos ollenkaan tulee esille tapauksia, joissa alihankkija hakisi oikeuksiaan tai parempaa asemaa eteen tuodun suuremman toimijan käyttämän vakiosopimuksen ehtojen johdosta. Asetelma on ollut ja on edelleen ota tai jätä -tilanne pienyrittäjän kannalta. Asia on kärjistynyt kokemukseni mukaan nimenomaan rakennusalan alihankintasopimuksissa ja niissäkin erityisesti kansainvälisluonteisissa sopimuksissa, joissa tilaaja helposti vetoaa olosuhteiden erilaisuuteen ja näistä johtuviin pitkiin tarkastus- ja maksuaikoihin ilman, että niihin olisi objektiivisesti nähtävissä asiallisia syitä. Hyvin usein olen havainnut vahvemman aseman väärinkäyttöä mm. ulkomaisten asiallistenkin rakennusalan alihankkijoiden kohtelussa.

– Tapio Kinanen

Mahdollisuus syytteestä sopimiseen tuli voimaan tammikuun 2015 alusta.Menettely on oikeusjärjestyksessämme aivan uusi eikä osaksikaan vastaavaa menettelyä ole meillä ollut.

Teon tunnustamisella on ollut merkitystä rikosoikeudellisen vastuun arvioinnissa, rangaistuksen mittaamisessa ja menettelylajin valikoitumisessa. Tästä ei kuitenkaan nyt ole kysymys.

Keskeiset muutokset koskevat oikeudenkäynnistä rikosasioissa annettua lakia sekä rikoslakia. Lyhyesti kyse on syyttäjän mahdollisuudesta tehdä rikoksesta epäillyn tai rikosasiassa vastaajan kanssa tuomioesityksen eli eräänlaisen sopimuksen, jossa tietty rikos tunnustetaan ja syyttäjä sitoutuu vaatimaan rangaistusta alennetulla asteikolla vain tästä teosta ja muut teot jätetään enemmälti tutkimatta.

Muutoksen tavoitteena on mahdollistaa entistä paremmin viranomaisresurssien tarkoituksenmukainen kohdentaminen, tehostaa viranomaisen toimintaa ja nopeuttaa rikosasioiden esitutkintaa, syyteharkintaa ja tuomioistuinkäsittelyä ja kuitenkin turvata samalla rikoksesta epäillyn ja asianomistajan oikeudet. Hallituksen esityksessä on luonnollisesti viitattu prosessiekonomiaan ja siten uudistuksen onkin arvioitu parhaiten toimivan vakavissa talousrikoksissa, jotka vievät viranomaisen resursseja, kestävät liian kauan ja muodostavat usein vaikeasti hahmotettavan kokonaisuuden pää- ja lievempine rikoksineen. Edelleen on arvioitu, että syytteestä sopiminen tehostaa ja nopeuttaa erityisesti laajojen ja vaikeasti selvitettävien talousrikosten käsittelyä.

Lain tarkoitus ei kuitenkaan ole liittää menettelyä kaikkiin tunnustettuihin tapauksiin vaan lähinnä niihin, joista voidaan ajatella saatavan eniten kokonaistaloudellista hyötyä. Ulkopuolelle jäävät kaikissa tapauksissa seksuaalirikokset sekä henkeen ja terveyteen kohdistuneet rikokset.

Uudistuksen mukaan syyttäjä voi omasta tai asianosaisen aloitteesta laatia ns. tuomioesityksen teosta, josta ei ole säädetty ankarampaa rangaistusta kuin kuusi vuotta vankeutta ja että hän samalla katsoo, että menettely on perusteltu asian laatu, esitetyt vaatimukset, täysmittaisen käsittelyn aiheuttamat kustannukset ja siihen kuluva aika huomioiden. Esityksen voi tehdä myös tutkinnanjohtaja esitutkinnan aikana.

Tuomioesityksessä syyttäjä voi sitoutua jättämään syytteen nostamatta yhdestä tai useammasta epäillystä muusta teosta. Joka tapauksessa syyttäjä sitoutuu vaatimaan rangaistusta lievennetyn asteikon mukaisesti.

Tuomioesitys siirtyy tuomioistuimen käsiteltäväksi uuteen tunnustamisoikeudenkäyntiin jopa 30 päivän kuluessa vireilletulosta.

Tuomioistuimen tehtävä on varmistaa, että rikosasian vastaaja edelleen tunnustaa rikoksen, joka tuomioesityksessä on mainittu ja että hän ymmärtää muiltakin osin esityksen sisällön ja merkityksen ja että esitys vastaa myös vastaajan tarkoitusta.

Edellytysten täyttyessä tuomioistuimen on annettava esityksen mukainen tuomio. Rangaistusasteikolla tuomio ei saa ylittää 2/3 enimmäisrangaistuksen määrästä.

Tuomioesitystä edeltävissä neuvotteluissa syyttäjän kanssa eivät neuvottelun kohteena ole niinkään jutun faktat vaan rangaistusseuraamus. Kyse on selvästä kaksiasianosaissuhteesta, joka vaatii epäillyn tai rikosasian vastaajan ammattitaitoista avustamista. Tällaisessa neuvottelussa ei voida pitää itsestään selvänä syyttäjän tasapuolisuutta. Tämä asettaa avustajan valinnalle selkeämpiä kriteereitä kuin toimiminen esitutkinnan kuulustelussa oikeudellisena avustajana. Syyteneuvotteluun liittyy selkeitä kaupan käynnin elementtejä.

Amerikkalainen tunnetuin avustajan töppäys taitaa olla Bordenkircher v. Hayes tapaus, jossa epäillylle tarjottiin väärennöksestä viiden vuoden vankeusrangaistusta. Hayes kieltäytyi tarjouksesta ja seurauksena syyttäjä ylisyytti Hayesia taparikollisena ja hänet tuomittiinkin elinkautiseen vankeuteen.

Tapaus osoittaa epäasianmukaista neuvottelutaktiikkaa ja epäsuhtaista asemaa syyteneuvottelutilanteessa ja avustajan harkitsemattomuutta.

Uudistuksen ongelmakohtina on nähty itsekriminointisuojasta luopuminen, avustajien rooli ja nimenomaan kyseisen oikeudenalan kuten talousrikollisuuden tunteminen, jotta päämiehen edut tulevat riittävästi turvatuksi ja huomioonotetuksi.

Uusi prosessi on kuitenkin tullut jäädäkseen.

Vuoteen 2017 loppuun on seurattava lainsäädännön toimivuutta ja nähtäväksi jää saavutetaanko haluttuja kustannussäästöjä, nopeutetaanko nykyisiä pitkiä oikeuskäsittelyjä vaikeissa ja laajoissa talousrikosasioissa vai nouseeko esille uhkakuvana esitetty rikoksen tekijöiden etukäteissuunnittelut tunnustettavasta teosta ja tuomiolla käytävä kauppa.
– Tapio Kinanen

Uudistunut laki kaupallisista kuljetuksista tiellä tuli voimaan 1.7.2014 ilman että sitä olisi julkisuudessa kovinkaan laaja-alaisesti esitelty. Samalla kuljetusalan lupavaatimukset laajenivat koskemaan myös alihankintakuljetuksia, kaupallista tavaraliikennettä traktorilla ja kaupallisia hinaus- ja muuttokuljetuksia.

Kysymys on kuitenkin osasta harmaan talouden torjuntaohjelmaa, joka lainmuutoksen jälkeen koskee myös mm. yksittäistä muuttopalvelun tilaajaa.

Harmaalla taloudella tarkoitetaan organisaation sellaista toimintaa, josta aiheutuvia lakisääteisiä velvoitteita laiminlyödään verojen, lakisääteisten eläke-, tapaturma- tai työttömyysvakuutusmaksujen taikka tullin perimien maksujen suorittamisen välttämiseksi tai perusteettoman palautuksen saamiseksi.

Suomen Kuljetus ja Logistiikka SKAL totesi jo vuonna 2013, että asteittain 1.7.2014 mennessä voimaantulevat muutokset mullistavat kaupallisen tavarankuljetuksen Suomessa ja että kuljetuksen tilaajalle tulee velvollisuus varmistaa, että kuljetuksen suorittajalla on puhtaat paperit. Kokonaisuutena kuitenkin kuljetusala on nähnyt muutosten parantavan kuljetusyritysten tasapuolisia toimintaedellytyksiä ja auttavan harmaan talouden kitkemisessä. SKAL on todennut, ettei kuljetuspalvelun ostaminen ole enää moraalikysymys vaan laillisuusasia.

Tavaraliikenteen vuosivalvontaa suorittaa ELY-keskus. Vuoden 2013 vuosivalvonnassa ja sen valvontakierroksessa 2014 selvitettiin noin 15 500 kuljetusalan luvanhaltijan verojen ja lakisääteisten maksujen asianmukainen hoitaminen. Tarkastuksessa havaittiin laiminlyöntejä 1175 toimijalla. Täysin puhtailla papereilla selvisi 689 yritystä kun taas 312 yritykseltä peruutettiin liikennelupa.Asia ei siten ole mitenkään vähämerkityksinen.

Hallituksen esityksessä lainmuutosten tavoitteeksi asetettiin saada kuljetusalalla oleva piilotalous verotuksen piiriin. Aikaisemmin tehdyn yrittäjäkyselyn tuloksena arvioitiin, että harmaa talous olisi noin 10 % tieliikenteen tavarankuljetuksen kokonaismyynnistä. Rahamääräisesti sen on arvioitu olevan noin 230 miljoonaa euroa.

Alan harmaata taloutta on pidetty eri selvityksissä täysin kotimaisena tuotteena salattuine tuloineen ja pimeine palkkoineen mutta asiaan liittyy kuitenkin voimakas kansainvälinen osuus. Tämä johtuu siitä, että kotimaiset toimijat joutuvat kilpailemaan sekä Suomessa tapahtuvan ns. kabotaasiliikenteen että ulkomaanliikenteessä ajavien ulkomaisten kotimaansa edullista verotusta tai heikkoa valvontaa hyödyntävien toimijoiden kanssa.

Valvonnan toteuttamisen vaihtoehtona on hallituksen esityksessä todettu mm. käännetty arvonlisäverovelvollisuus rakennusalan tapaan, ns. 30 %:n säännön selventämistä, kevennettyä lupakategoriaa, liikenneluvan selvitysvelvollisuuden tarkentaminen siten, että se voitaisiin tehdä julkisesta liikenneluparekisteristä jne.

Mistä sitten on kyse, jos muutokset kerran mullistavat kaupallisen tavarakuljetuksen Suomessa.

Keskeinen muutos on lupapakon laajentaminen kaikkiin muussa kuin alkutuotannossa käytettäviin traktoreihin; tavanomaiseen toimintaan liittyneiden tavaroiden kuljettaminen ilman liikennelupaa eräin nimenomaisin poikkeuksin; liikenneluvan ehtojen tiukentaminen liittämällä hyvämaineisuuden vaatimuksiin ”jäsenvaltion päättämällä tavalla asiaankuuluvien henkilöiden käyttäytyminen”; kuljetuksen tilaajan vastuu jopa siten, että tilaajalla ei ole tiedossa seikkaa, joiden perustella voidaan tietää ettei kuljetuksen tarjoajalla ole tarkoitusta noudattaa laillisia velvollisuuksiaan ja lopuksi viranomaisten yhteistyön lisääminen sekä Suomen sisäisissä kuljetuksissa käytettävien ajoneuvojen rekisteröinti Suomessa.

Käännettyyn arvonlisäverovelvollisuuteen ei menty ainakaan toistaiseksi.

Kiinnostavin muutos kuluttajan tai muun tilaajan kannalta on tilaajalle annettu selvitysvelvollisuus.

Tilaajan tulee ennen kuljetuksesta sopimista

1) tarkistaa liikenneluvan voimassaolo;

2) selvittää, että kuljetuksen suorittajalla on oikeus suorittaa kuljetus kabotaasina tai ilman liikennelupaa;

3) tarkistaa, että kuljetuksen suorittaja on merkitty arvonlisäverovelvollisten rekisteriin.

Sopimusta kuljetuksesta ei saa tehdä mikäli edellä mainitut edellytykset eivät täyty eikä jos tilaaja muutoin tietää ja hänen pitäisi tietää, ettei kuljetuksen tarjoaja aio täyttää lakisääteisiä velvoitteitaan.

Näin siis tilattaessa vaikka 500 euroa maksava muuttokuljetus.

Lain kirjaimen toteutumista valvoo poliisi ja tulli.

Sinänsä selvitys- ja selonottovelvollisuus ei poikkea perusteiltaan tilaajan selonottovelvollisuudesta muutoin kuin että kuljetuspalvelun tilaajan tulee arvioida aikooko kuljetuksen tarjoaja täyttää lakisääteiset velvollisuutensa vai ei. Tämä voi olla joskus hankalaa, ellei mahdotontakin yksittäiselle tilaajalle, mutta sen sijaan esim. huolintaliikkeillä on varmasti hyvätkin mahdollisuudet arvioida tarjotun kuljetuspalvelun hinnoittelun oikeellisuutta tältäkin kannalta.

Selvitysvelvollisuuden laiminlyönti ja toimiminen vastoin muuta tietoa tavarankuljettajan aikomuksesta jättää velvoitteensa täyttämättä käsitellään viimesijassa oikeudessa kuljetuksen tilausrikkomusasiana ja siitä tuomitaan sakkoon. Jos asia olisi käsiteltävä tilaajavastuulain mukaisesti ja sen perusteella määrättäisiin laiminlyöntimaksu, ei edellä mainittua sakkoa voida tuomita.

Selvitysvelvollisuutta ei kuitenkaan ole, jos kuljetushinta on vähemmän kuin 500 euroa kolmen kuukauden aikana tai jos alihankintasopimuksen vastikkeen arvo on alle 7500 euroa ilman arvonlisäveroa.
– Tapio Kinanen